Joulua ja muuta kivaa

Paljon on taas kerennyt tapahtua ja aika on mennyt nopeasti. Blogin päivittäminen on hieman jäänyt...
Sannan vierailun jälkeen pyhitin viikon ainoastaan koulutyölle silmällä pitäen tulevaa joululomaa ja Oonan vierailua.
Sitten oli taas aika lähteä bussipysäkille vierasta vastaan. Samalla lennolla Oonan kanssa Milanoon saapui myös tuttuja Tampereelta, joiden kanssa sovimme illastavamme seuraavana päivänä – missäpä muuallakaan kuin ravintola Iriksessä, jossa on tuttu tarjoilija ja mahtavat pizzat.

Sade haittasi alkuviikon menoa, sillä se ei lakannut hetkesikään. Jouluostokset oli silti tehtävä, joten rämmimme Milanon katuja kengät märkinä puuskittaisen tuulen riepotellessa heppoisia halpissateenvarjojamme. Onneksi kahviloita on kaupungissa tiuhassa, joten jos kylmyys alkoi kalvaa, pujahdimme kuumalle kaakaolle tai nutellataäytteiselle letulle. Kummasti kaupoista löytyi joululahjoja myös omiin tarpeisiin - ostin itselleni viimein digikameran!

Keskiviikkona lähdimme Veneziaan. Ilma Milanossa jatkui kosteana, mutta Veneziassa pilvipeite rakoili jopa niin, että suurimman osan päivästä saimme nauttia auringosta. Enää ei San Marcon aukiokaan tulvinut, joten selvisimme kuivin jaloin reissusta. Olisi ollut hauska löytää Surffaus kielletty -kyltti, joka tv-uutisten mukaan laitettiin tulvien jälkeen aukiolle. Joku hurjapää oli keksinyt kokeilla surffausta, kun aukiolla oli metrin verran vettä. Viranomaiset eivät kuitenkaan olleet mielissään, joten aukion kieltokyltteihin on lisätty myös surffaussymboli.
Kaupunki oli mukavan tyhjillään ja turistikatuja väistellen tutkimme kaupunkia. Löysimme mukavia pienempiä kahviloita, joissa paikalliset katselivat meitä kummissaan. 18 vuotta sitten viimeksi Veneziassa käyneenä en paljoa kaupungista muistanut. Hiljaisuus ihmetytti: kanavia pitkin lipuvat veneet eivät paljon melua päästä.

Illansuussa otimme junan kohti Veronaa ja Henrin, Elinan ja Maijun kämppää. Vuorovierailut alkavat näköjään tulla tavaksi, ja mahduimme sohvalle yöksi, vaikka sekä Henrin veli että Elinan sisko olivat käymässä. Torstain vietimme vielä Veronassa kaupunkia katsellen ja – mikä parasta: paikallisten oppaidemme suosittelema kampaamo oli auki ja vapaa aika löytyi molemmille. Siellä sitten nökötimme Oonan kanssa vierekkäin kuuluisan Toni&Guy -ketjun kampaajien osaavissa käsissä. Lopputulos miellytti molempia ja sain vihdoinkin hiuksiini niiden kaipaamaa lyhennystä ja uuden mallin.
Viikonoppu meni nopeasti viimeisiä ostoksia tehdessä ja Milanon yöelämään perehtyessä. Sunnuntai-iltana oli pakkailun aika, sillä maanantaina oli aika lähteä junalla Geneveen Oonan siskon luo.

Neljän ja puolen tunnin junamatka Milanosta Geneveen meni nukkuessa ja lumisia alppeja ihaillessa. Perillä Genevessä asetuimme taloksi ja lähdimme kaupungille aurinkoiseen, kirpeään säähän. Oonan siskolla Katjalla ja hänen miehellään Peterillä on kolme lasta: 10- , 8- ja 6-vuotiaat, joten vauhtia joulun pyhinä riitti. Oli mukava seurata lasten jouluintoa ja heittäytyä peleihin ja leikkeihin mukaan. Muutama päivä kauniissa kaupungissa meni nopeasti ja pian olikin aika siirtyä takaisin junaan kohti Milanoa, sillä huomenna 28. päivä saapuvat Pipsa, Jukkis, Minja ja Joonas uudenvuoden viettoon. Viivymme Milanossa hetken ja suuntaamme Roomaan juhlapäiviksi. Jee!

Sanna, Tadao Ando ja Suomen synttärit

Viikko sitten torstaina saapui ystäväni Sanna kylään Wienistä. Heti ensimmäisenä iltana hän pääsi (joutui?) kanssani luennolle. Kuuluisa japanilainen arkkitehti Tadao Ando oli luennoimassa yliopistollamme, joten olihan sinne nyt mentävä. Niin oli ajatellut ilmeisesti joku muukin, sillä suurensuuri luentosali oli ääriään myöten täynnä ja jokaisen sisäänkäynnin kohdalla parveili kymmenittäin ihmisiä. Saliin ei siis ollut asiaa. Viereinen luentosali kuitenkin avattiin, ja sinne johdettiin salin ääni sekä Andon slide show. Siellä sitten nökötimme pöydällä istuen (suurin osa ihmisistä joutui seisomaan, joten pöytäkin oli luksusta) ja kuunnellen Andoa ja hänen tulkkiaan. Vaikka välillä oli hieman vaikeuksia ymmärtää tulkin italiaa, kokonaisuudessaan pysyin yllättävän hyvin kärryillä. Sannallekin yritin parhaani mukaan kääntää mitä ehdin. Yllätyin, kuinka humaanilta tyypiltä Ando ainakin puheidensa perusteella vaikutti. Kuuluisien arkkitehtien luennot ovat usein lähinnä referenssiluetteloita, mutta Andolla oli Näkemystä. Lähtiessä kävimme vielä kurkkaamassa saliin, jotta voimme nyt valehtelematta sanoa nähneemme Andon livenä. Niin, ja nyt tiedän kuka suunnittelee U2:n Bonon taloa. Ovat ystäviäkin kuulemma.

Viikonloppu meni kaupunkia kierrellessä ja ihmetellessä kaikkialle ilmestynyttä joulukrääsää ja -valoja. Täytyy kyllä myöntää että kovin hillittyä linjaa täällä vedetään. Halloweenjuhlinnan perusteella olisin odottanut vähintään yhtä vilkkuvaa ja laulavaa discovalopukkia joka kadunkulmaan, mutta näytteille laitetut valot ovatkin lähes kaikki klassisia ja juhlavia.
Sentään joku jouluun liittyvä ilmiö täälläkin on lähtenyt käsistä: Joulumessut. Jo kartalla Milanon messukeskus eli Fiera di Milano näyttäytyy valtavana möhkäleenä. Kompleksi on rakennettu muutama vuosi sitten, joten arkkitehtiopiskelija huumantui ainakin teräsrakenteista ja zahahadidmaisista "huolimattomasti" vinoon sikin sokin sijoitetuista pilareista. Messuilta löytyivät edustettuina kaikki Italian maakunnat, lisäksi oli Eurooppa-sali ja Maailma-sali. Myytävänä oli kaikkea käsitöistä, ruuasta ja viinistä huonekaluihin sekä porealtaisiin (altaat sijaitsivat muuten ekologisen rakentamisen siivessä.. hmm..). Vaikka kiersimme vain murto-osan messuista ja senkin valikoiden, hujahti kolme tuntia nopeasti. Mitään ei tarttunut mukaan, mutta paljon oli ihmeteltävää, ja se riitti.

Itsenäisyyspäivänä onnistuimme löytämään netistä Ylen sivuilta Linnanjuhlat suorana nettistreamina! Sitä kelpasi sitten pipareita mutustaa ja maistella Suomesta tuotua Jaloviinaa kokiksen kanssa. Kyllä se glögistä meni. Kämppikseni Alessiokin liittyi seuraan, mutta ei jaksanut kuitenkaan kovin kauaa innostua juhlista, vaikka yritimme Sannan kanssa parhaamme mukaan selittää ja tulkata. Juhlien jälkeen oli aika suunnata Milanon yöhön.

Sanna lähti sunnuntai-iltana takaisin Wieniin, ja itse aloin valmistautua maanantain koulupäivään Gennaron luennot mielessäni, kunnes muistin, että maanantai olikin pyhäpäivä eli vapaa. Neitsyt-Mariaa sitä ilmeisesti juhlittiin.

Kolmipäiväiseen viikonloppuun voisi tottua.

Maanantaipäivien spektaakkeli

Hän haroo mustaa tukkaansa, joka on huolimattomasti ponnarilla. Samat irtonaiset hiussuortuvat putoavat täysin samoille paikoille uudestaan vain, jotta hän voi pian taas haroa niitä pois silmiltään. Tarkkaavainen ja läpitunkeva katse haravoi luentosalin oppilasrivejä. "Voisiko joku kertoa, miksi sain taas vain muutaman palautetun työn? Eivätkö ohjeet olleet selvät? Voisiko joku teistä kerrata ne sekä italiaksi että englanniksi, kiitos." Professori jatkaa oppilaiden tarkkailua hiljaa, kunnes joku uskaltautuu kertomaan ohjeet italiaksi. Sitten myös joku erasmus-opiskelijoista kertaa ohjeet englanniksi. "Niin.", professori jatkaa. "Ja silti sain vain muutaman palautuksen." "Questo è drammatico!" hän jylähtää niin, että vieressäni nuokkuva poikakin ymmärtää nostaa päätään. "Noh, ensi kerralla kaikki palauttavat sitten työnsä."

Sisustussuunittelun professorimme on todellinen personalità. Muut professorit ovat enemmän tai vähemmän perinteisiä, tavanomaisen jäykkiä auktoriteetteja, mutta Gennaro on jotain muuta. Hän pyrkii jatkuvasti siihen, että oppilaat ajattelisivat omilla aivoillaan. Hän on myös yksi harvoista, jotka todella haluavat, että kyseenalaistaisimme hänen sanomaansa tai kommentoisimme luennoilla. Muut professorit eivät tästä välttämättä paljon välitä. Jopa yksinkertainen "Onko tämä asia selvä: È chiaro per tutti?" seisauttaa tunnin, jos kukaan ei vastaa mitään. Vasta kun oppilaat kuuliaisena vastaavat kuorossa "Sì", jatkaa hän luentoa.

Ensimmäisillä luentokerroilla Gennaro tapasi ärsyyntyä suunnattomasti, kun viereisestä, liian täynnä olevasta luentosalista hiippaili opiskelijoita hakemaan vapaita tuoleja luokastamme. En ole montaa kertaa kuullut opettajan huutavan, mutta kun luokkamme ovi raottui ja joku yritti tulla hakemaan tuolia, hän karjaisi valtavalla voimalla: "Non si può prendere niente!" , että kyseinen oppilas säikähti ja luikki kiireesti ulos. Ymmärrän kyllä, miksi hän menetteli näin, sillä minuakin alkoi häiritä jatkuva oven kolahtelu ja tuolien siirtely. Gennaron reaktio oli vain ehkä hiukan.. no, liioiteltu.

Gennaro on erilainen. Hänen pukeutumisensa (yleensä nahkatakki (jonka alla pikkutakki tai jopa farkkutakki!), kaulahuivi ja hieman huonosti istuvat housut) ja epäsiisti kampauksensa ovat kaikkea muuta kuin mitä sisustussuunnittelun professorilta odottaisi. Hänen opetusmetodinsa ovat kovin korkealentoisia, eikä harjoitustyöohjeita välttämättä omaksu aivan saman tien. Mutta samalla kun tuntuu, että missään ei ole mitään järkeä, ja aloittaa harjoituksien tekemisen täysin nollapohjalta, tajuaa yhtäkkiä niissä piilevän jujun. Silloin ei voi kuin todeta Gennaron olevan oikealla tavalla vaativa opettaja. Hän ottaa myös aktiivisesti kantaa politiikan ja yhteiskunnan epäkohtiin. Noin kuukausi sitten han käytti hyvän osan eräästä luennosta selittääkseen yliopistolakiuudistuksesta ja rahoituksen leikkaamisesta seuraavia ongelmia kaikille tasa-arvoisen koulutuksen säilyttämisessä. Ainakin muutaman kerran kuussa hän kirjoittaa kannanottoja niin yliopistomme sisäisiin asioihin kuin laajemmin yhteiskuntaa koskeviin juttuihin.

Erään kerran Gennaro vei meidät luennolle ulos, vaikka mittari oli vain muutaman asteen plussan puolella. Arkkitehtuurin osastolla on suuri ulkoaula, johon keltään sen enempää kysymättä valettiin 30 senttiä betonia lattiaan, jotta se voitaisiin jatkossa lämmittää. Tämä oli professorimme mielestä huutava vääryys, joten hän vei meidät työmaan vierelle ja poran äänen ja muun kilkatuksen yli sitten luennoi restauroinnin ja pysyvien muutostöiden ristiriitaisuudesta. Siinä me sitten hytisimme ja kuuntelimme. Niin, 30 senttiä täyttä betonia on kieltämättä hieman hankala purkaa hellävaraisesti myöhempinä vuosina, joten huoli oli ehkä aiheellinen.

Samalla kun Gennaro on hieman jopa pelottava hahmo, on hänellä loistava tilannetaju ja huumoria riittää. Hän ei epäröi käyttää kirosanoja tai vastaavasti nauraa ääneen oppilaiden edessä. Ensi viikon luentoja ei ole, sillä on Lombardian maakunnan suojelijan muistopäivä, mutta sen sijaan Gennaro ehdotti, että järjestäisimme yhdessä juhlat. Monesti kurssillamme käy myös vierailevia luennoitsijoita; esimerkiksi taiteilijoita Italiasta tai ulkomailta, taidekriitikoita, arkkitehteja tai suunnittelijoita.

Selvästi professorimme on tyyppi, joka vähät välittää, mitä muut hänestä ajattelevat. Sitä kunnioitan suuresti, samoin kuin hänen jollain tavalla jopa lapsellistakin uhmaansa yliopiston ja yhteiskunnan johtoporrasta vastaan. Jos jokainen meistä asettuisi barrikadeille professorimme tapaisella asenteella, olisi yksilön teoilla taas merkitystä.
Gennaron kurssilla ei ole kahta samanlaista luentokertaa, joten maanantait ovat jänniä koulupäiviä.



...Kirjoitin muuten juuri blogitekstin professoristani. Mikähän...

Löysin metsän kaupungista

...ainakin melkein. Mutta puisto oli iso. Myöskään se ei ollut tasainen kuten kaksi muuta isoa puistoa, jotka olen löytänyt. Tässä puistossa oli mäkiä. Ja puita niin tiheässä, että oli melkein jo kotoisa tunne.

Kaipaan metsää. Suomalaista metsää. Niinpä tämä korvike oli tärkeää löytää. Kaupunki tuntuu toisinaan liian täydeltä, kun missään ei edes näe esteettä 20 metriä pidemmälle. Pakokaasuja hengitellessä ja rakennusten seiniä tuijotellessa olin haltioissani saapuessani tämän puiston laitaan.

Lähdin kerrankin lenkille valoisaan aikaan, heti luentojen jälkeen iltapäivällä. Polkaisin pyörällä puistolle ja lähdin juoksentelemaan. Aurinko siivilöityi oksien lomasta ja ilma oli kirpeän raikasta. Liikenteen ääni häipyi lehtien kahinaan kenkieni alla. Kiipeilin mäkiä ylös ja pujottelin niitä alas. Seurasin jokea ja yritin ohittaa virran pyörteissä kieppuvaa lehteä. Hyppelin ja näytin varmaankin aika kummalta. Tunnin verran kiertelin puistoa ja totesin sen tosiaan olevan paras lajissaan Milanossa. Kiitos, Parco Lambro, palaan poluillesi pian!

Aamu

Vilkaisu kelloon. 09.04. Oho, on lähdettävä!
Vielä kulaus vesilasista keittiössä ja hämärää käytävää pitkin ovelle. Raskas ovi tömähtää kiinni perässäni ja lukitsen sen avaimella. Kaksi kierrosta oikealle, klik, klik.
Hissi on taas varattu, joten kipitän portaat alas. Portieerille huikkaan mennessäni tervehdyksen ja astun kadulle. Viileä ilma tuulahtaa vasten kasvojani. Käännyn oikealle ja kävelen jalkakäytävää eteenpäin. Thaimaalaisen ravintolan edessä on jo siivooja tupakalla. Ohitan hänet ja pujahdan ahtaasti parkkeerattujen autojen välistä tielle ja ylitän sen.
Puiston kulmalla on keltainen vaatekeräyslaatikko ja sen vieressä kasa hylättyjä kenkiä. Ne ovat lähes hautautuneet ruskeisiin lehtiin, jota leijailee ilmassa harvakseen. Syksy tulee tännekin, tosin ilman kunnollista ruskaa. Lehdet vain putoavat lähes vihreinä ja muuttuvat maassa pikkuhiljaa ruskeiksi. Vilkaisen puiston aidatulla koira-alueella telmivää kahta koiraa, joista pienempi muistuttaa erehdyttävästi erään ystäväni jack russell-terrieriä.
Kimakka haukunta korvissani saavun puiston toiselle kulmalle ja ylitän tien, tällä kertaa jopa suojatien kohdalta, joten lähestyvä auto jarruttaa ja antaa minulle tietä. Ohitan kaksi pientä hotellia, joista jälkimmäisen edustaa lakaisee vanha mies. Huis-huis, ja roskat siirtyvät jalkakäytävältä pysäköityjen autojen väliin kadulle.
Kulmakahvilasta leijuu herkullinen ja voimakas tuoreen kahvin tuoksu, mutta ei ole aikaa pysähtyä nyt kupilliselle, sillä kello on jo 09.11. Kiirehdän siis askeltani ja saappaideni kopina saa kiivaamman tahdin.
Piip-piip-piip... Tuijotan punaista, paikallaan seisovaa hahmoa ja ihmettelen, kuinka kiireessä aika voikin tuntua näin pitkältä. Viimein hahmo häviää ja alapuolelle ilmestyy vihreä, kävelevä figuuri. Syöksähdän eteenpäin ja ohitan muutaman kärryä vetävän mummon sekä puhelimeen puhuvan, salkkua kantavan miehen. Hänen ympärillään leijuva after-shaven tuoksu jää kutittamaan nenääni - vähempikin riittäisi, ajattelen.
Kukkakaupan kohdalla hidastan hieman askeltani, ja vedän keuhkoni täyteen hyväntuoksuista, kesästä muistuttavaa ilmaa. Seuraavat liikennevalot ovat puolellani ja pääsen kadun yli pysähtymättä. Kadunkulmassa on vanha mies kasaan käpertyneenä. Ryppyinen käsi ojossa hän mutisee jotain, mutta kukaan ei pysähdy. Itsekin astelen vain ohitse - kerjäläisiin on edelleen vaikea suhtautua ja huomaan taas miettiväni, mikä on ollut se viimeinen isku, joka on ajanut tämän vanhuksen kadulle.
Mietteissäni törmään edelläni kulkeneeseen poikaan ja vahingossa pyydän häneltä anteeksi suomeksi. Poika jää vähän hölmistyneenä katsomaan perääni, ja minua naurattaa.
Viimeinen kadunpätkä on kuljettava hitaammin, sillä se on täynnä ihmisiä, eikä ohittamisesta ole hyötyä. Vilkas puheensorina täyttää ilman. Muutama ulkomaalainen kaupustelija yrittää tyrkyttää minulle sateenvarjoa, mutta taivas on kirkas, joten heistä pääsee nopeasti eroon päätään ravistamalla.
Käännyn kadulta vasemmalle pilaririvistön kohdalla, jonka takana on ovi. Siitä kulkee sisään ihmisiä tasaisena virtana ja joku pysähtyy pitämään ovea auki minullekin. Kiitän ja astun sisään, käännyn vasemmalle ja nousen portaita toiseen kerrokseen. Kelloa en jaksa enää katsoa, sillä tiedän sittenkin olevani varsin ajoissa verrattuna italialaisiin. Avaan luentosalin oven ja suljen sen hiljaa, mutta huomaan samalla, että professorikaan ei ole vielä saapunut. Niinpä tietenkin, ajattelen ja etsin itselleni vapaan paikan.
Kynä ja vihko, sanakirja.. kaikki tarvittava on pulpetilla ja olen taas valmiina hurjiin muistiinpanosuorituksiin kurssilla Storia dell' architettura contemporanea - italiaksi tietenkin.

"Lomaviikko"

Heti iskän lähdettyä (no oli siinä pari tuntia välissä) tuli vierailulle ystäväni Markus. Taas matkasin lentokenttäbussipysäkille, ja tälläkin kertaa olin vähällä myöhästyä, tosin syy oli uno sciopero del trasporto pubblico. Julkisen liikenteen lakko iski jälleen eivätkä metrot kulkeneet.

Vaikka kävin luennoillakin, otimme Makun kanssa viikolle loma-asenteen. Lähes jatkuvasta sateesta huolimatta pääsimme istumaan jopa terassille. Kaupunki tuli suurilta osin kierrettyä tietysti kauppoja, kahviloita ja baareja myöten.

Kaksi päivää käytimme retkeilyyn, kohteina Bergamo ja Genova.
Sateisesta säästä huolimatta otimme torstai-iltapäivänä junan kohti Bergamoa. Tunnin mittainen matka sujui nopeasti eivätkä paikallisjunien hinnatkaan päätä huimaa (menopaluu 16 euroa). Pieneksi luulemamme Bergamo paljastui yli sadantuhannen asukkaan kaupungiksi. Bergamo jakautuu kahteen osaan: Bergamo bassa on laakson pohjalla ja Bergamo alta kukkulan laella. Bergamo alta eli "Ylä-Bergamo" on vanha osa kaupungista ja sen otimmekin suunnaksi heti virkistävän piadina-leipäsen ja kahvin jälkeen.
Sateesta välittämättä päätimme kävellä kukkulalle. Kiemurtelevaa tietä pitkin oli leppoisaa nousta, kun välillä saattoi pysähtyä nojailemaan vanhaan muuriin, haistella sateen raikastamaa ilmaa ja katsella alapuolella levittäytyvää talomattoa. Sade, usva ja alkuillan hämärä tekivät näkymistä vielä tavallista kauniimpia ja päätimmekin jälkeen päin maisemapostikortteja katsellessamme, että yksi kortti pitäisi ehdottomasti teettää myös sateisesta Bergamosta.
Saavuimme vanhaan kaupunkiin, joka kapeine katuineen ja mukulakiveyksineen muistutti epäillyttävästi Sienaa. Vain yksi asia kaduilta puuttui: turistit. Koko kaupunki oli muutamaa sateenvarjo tanassa kulkevaa paikallista lukuunottamatta autio. Kiertelimme katuja ja pistäydyimme Duomossa, joka nousee upeudessaan kärkisijoille tähänastisten kirkkovisiittien sarjassa. Kultaukset ja värikkäät freskot peittivät pienehkön kirkon seinät lattiasta kattoon. Tyytyväisinä joimme vielä lasilliset viiniä jossakin kuppilassa, jossa paikallisten ukkojen jalkapalloväittelyn yli ei meinannut omaa ääntään kuulla.

Perjantaina lähdimme Genovaan. Junalla matka meni taas mukavasti, tällä kertaa myös maisemia kelpasi ihailla. Hyvin kumpuileva maasto ja laaksot sekä pienet kyläntapaiset vilahtelivat vuorotellen junan ikkunoiden ohi. Asemalla meitä vastassa oli kielikurssituttuni Tiina. Kävimme kolmestaan katsomassa kaupunkia viereiseltä kukkulalta, jonne nousimme hissillä. Vain kömpelö tausta-muzak puuttui, muuten olisimme voineet olla vaikka tavaratalossa. Näkymät kukkulalta olivat sitä vastoin upeat! Tavarasataman kontit ja meren ulappa olivat sisämaakaupungissa syksyn viettäneelle huojentava näky. Eräs ääni oli myös ylitse muiden: lokkien kirkuna. Voittaa kaupunkipulujen käheän kujerruksen 100-0.
Kaupungissa jo kerran käyneenä yllätyin, miten erilaisen luonteen paikkaan luo pelkkä kuulas sää. Viimekertainen hämärä ja märkyys eivät paljon armoa antaneet, mutta nyt raikkaan tuulinen, vaikkakin pilvinen ja viileä sää sai minut pitämään Genovasta ja varsinkin satama-alueesta kovasti. Hymyn huulille nostatti myös rivi kalakojuja venelaiturien tuntumassa, joista kalastajat myivät saalistaan sätkivän tuoreena.

Lauantaiksi oli ohjelmassa Fleet Foxes -bändin keikka. Keikkapaikka ei ollut minullekaan entuudestaan tuttu, joten lähdimme liikkeelle kartan kanssa. Paikka oli syrjemmässä kuin kuvittelimme, eivätkä ympäröivät rakennukset antaneet pienintäkään vinkkiä minkäänlaisesta klubintapaisesta. Hylätyt ratapihat ja teollisuushallit ja hieman surkeat asuinkorttelit ohitettuamme saavuimme kuitenkin oikeaan osoitteeseen. Klubi oli viihtyisä ja sopivan kokoinen ja keikka mahtava! Yleisön kirjavuutta kummastelimme - paikalla oli kaikenikäisiä faneja, joista vanhimmat olivat hyvinkin keski-iän ylittäneitä. Se ei menoa haitannut, vaan tunnelma oli täydellä klubilla mitä parhain.

Sunnuntaina oli jälleen aika matkata jalkapallo-otteluun. Tällä kertaa vastakkain olivat AC Milan ja Chievo. AC Milanin kannattajilla oli meininki kohdallaan aina koko katsomon peittävistä banderolleista ilotulitteisiin saakka. Muuten ottelu ei ollut ihan yhtä jännittävää katsottavaa kuin viikontakainen Interin matsi. Viihdyimme silti ja jatkoimme pelin jälkeen vielä pubiin - katsomaan lisää jalkapalloa, kun Rooman joukkueiden paikalliskamppailu pelattiin vielä samana iltana. Siinäpä sitä calcioa sitten jo olikin tarpeeksi yhdelle päivälle.

Lomailuasenteella vietetty viikko oli onnistunut. Oli mukavaa heittäytyä turistiksi muissa kaupungeissa ja toisaalta toimia parhaansa mukaan oppaana jo hieman tutuksi käyneessä Milanossa.

Edelliseen liittyen hieman fiilispalaa kaupungistani: Minulta kysytään jatkuvasti, miksi ihmeessä olen valinnut niinkin ruman ja valtavan kaupungin kuin Milano vaihtokohteekseni. Itse asiassa minulle juuri nuo monien negatiivisina pitämät seikat ovat "se juttu" Milanossa. Rumuus ja valtavuus antavat kaupungille särmää ja tekevät siitä todellisemman kuin pittoreskit, historialliset kaupungit. Niihin on mukava pistäytyä lomailumielessä, mutta Milano on elämistä varten.

Iskän kaa matsissa

Perjantai-iltana, saatettuani ystäväni Miikan tovereineen junaan olin isääni vastassa jo tutuksi käyneellä Stazione Centralen lentokenttäbussipysäkillä. Hienosti muistin saapumisajan tunnilla pieleen, mutta ehdin juuri paikalle kun bussi kaarsi asemalle.
Koska oli myöhä, emme lähteneet lähitrattoriaa kauemmas syömään, mutta siellä jo kaksi kertaa käyneenä tiesin ruuan olevan hyvää. Lista oli vaihtunut, samoin tarjoilija. Yllätykseksemme ruuat tuotuaan hän sanoi selvällä suomen kielellä "Olkaa hyvä!" Kävi ilmi, että tarjoilijapoika oli monta vuotta sitten tapaillut suomalaista tyttöä ja oli tietysti tunnistanut kielen.

Lauantai meni keskustan nähtävyyksiä kierrellessä. Kävimme tietenkin Duomossa ja kävelimme suurimmat kauppakadut läpi. Erityisesti eräs kitarakauppa oli iskän mieleen..

Sunnuntaina oli (taas) jalkapallon vuoro. Inter-Udinese -matsiin olin hankkinut liput jo edeltävällä viikolla. Kysyin tuolloin kämppikseltäni Ninolta, mistä lippuja ostetaan, mutta hän totesi ykskantaan olevansa Ac Milan-fani, joten luonnollisestikaan ei voinut tietää, mistä kilpailevan joukkueen liput ostetaan. Eipä tietenkään. Vierailulla ollut Francescon veli sen sijaan paljastui Inter-faniksi ja katsoi minua hiukan kummeksuen, kun en tiennyt, että liput ostetaan tietysti - pankista. Tietysti, kuinkas muutenkaan. Pankkiin siis. Vettä satoi vaakasuoraan ja sateenvarjo kääntyi jatkuvasti nurin niskoin, joten oli hyvä, että etsimälläni pankilla on konttori viereisellä Piazzalla.

Peliin lähdimme hyvissä ajoin, mutta täpötäysi metro, bussi stadionille ja asiaankuuluvien Inter-kaulaliinojen hankkiminen veivät aikaa sen verran, että saavuimme paikalle juuri sopivasti muutamia minuutteja ennen pelin alkua.
San Siro on iso. Ja tehty betonista. Massiiviset porrastornit stadionin kulmissa antoivat raskaan, mutta jylhän vaikutelman. Aurinko paistoi sopivasti jonkin kulman takaa ja häikäisi - se tuntui sopivan tilanteeseen, sillä aivan kuin valtavaa stadionia ei olisi voinutkaan tarkastella läheltä - kokonaiskuvan saa ainoastaan välimatkan päästä siristetyin silmin.
Löysimme oikean sisäänkäynnin ja kipusimme portaita aina stadionin keskimmäisen sektorin ylimmille riveille. Tähän asti olin pääasiassa ollut selkä kentälle päin - kun käännyin ja istuin paikalleni, en voinut muuta kuin ihailla 80 000 -paikkaisen stadionin valtavuutta. San Siron katsomo on jyrkkä eikä juoksurata kierrä kenttää, joten ylemmiltäkin riveiltä näkee erinomaisesti. Kun pelaajat saapuivat kentälle, oli melu katsomossa huumaava. Tältä siis kuulostaa oikeasti se yleisön laulu-vihellys-huuto-humina, jonka on nähnyt vain telkkarissa! Itse peli päättyi lukemiin 1-0 kotikoukkueelle. Forza Inter!

Maanantaiaamuna saatoin iskän takaisin bussille ja lähdin itse luennoille. Mukava vierailu, kaikin puolin. Futismatsi oli kuitenkin parasta - isäni sanoin: "Ehkä" se kannatti nähdä.

Jalkapalloa Firenzessä

Noh. Nyt on fanitettu italialaisten kansallisurheilua, jalkapalloa oikein urakalla. Koko syksy on pitänyt mennä katsomaan matsia, la partitaa, ja vihdoin kun se on mahdollista, teen sen kolmesti kahden viikon aikana. Muista matseista kerron myöhemmin, sillä paljon on muutenkin ehtinyt tapahtua, eikä blogiakaan ole päivitetty moneen aikaan. Täytynee siis palastella tekstiä hieman ja aloittaa vaikka matkastani Firenzeen.

Viime viikon puolivälissä pakkasin siis kassini ja lähdin bussilla kohti Firenzeä. Sienan kielikurssilta kaksi poikaa, ranskalainen Morgan ja itävaltalainen Johannes opiskelevat kaupungissa, joten kun Fiorentina pelasi Bayern-Monacoa vastaan kotikentällään, järjestimme tapaamisen vanhalla jengillä. Kaikki eivät paikalle kyenneet keskellä viikkoa saapumaan, mutta koossa oli kuitenkin viisi henkilöä: Morgan, Johannes, Kerstin, Florian ja minä. Peli alkoi vasta illalla, mutta lähdin jo aamulla matkaan. Halpabussiyhtiö nimeltä Sena liikennöi myös Milano-Firenze -väliä, joten Siena-Milano -väliä jo matkanneena tiesin voivani luottaa sekä hintaan että täsmällisyyteen. Hieman arvelutti bussilipussa mainittu Certosa-teksti heti Firenze-sanan perässä, mutta en pohtinut sitä sen enempää vaan hyppäsin bussiin. Kävi ilmi, että bussi ei aja Firenzeen, vaan jätti minut tienposkeen 7 kilometrin päähän kaupungista. Hymy meinasi hyytyä, mutta aurinko paistoi, joten lähdin talsimaan näkemäni Hotel 1 km -kyltin suuntaan ajatuksena ottaa sieltä vähintään taksi, jos muuta mahdollisuutta ei ilmenisi. Matkan varrelle osui kuitenkin bussipysäkki ja varttitunnin odoteltuani saapui Firenzen paikallisbussi, jolla pääsinkin kaupunkiin.

Kaupungin tutkiminen ilman karttaa osoittautui hyväksi valinnaksi. Osuin vahingossa kaikille tärkeimmille nähtävyyksille, kun vaeltelin katuja täysin sattumanvaraisesti. Pidin Firenzen tunnelmasta, ja Ponte vecchion näkymistä oli hieno nauttia juuri niin pitkään kuin huvitti, vaikka maisemien lisäksi oli hauska seurata myös sitä tasaista ihmisvirtaa, joka kävi räpsäisemässä valokuvan sillalta ja jatkoi sitten matkaansa.
Jalkapallon aika oli sitten illalla. Erinäisten kommunikaatiokatkosten ja yhden venähtäneen pizzeriareissun tuloksena saavuimme otteluun lähes 20 minuuttia myöhässä. Fiorentina oli ehtinyt tuona aikana jo tehdä ainoan maalinsa.. kuulimme sen porttien ulkopuolelle, mutta ainoaksi näkemäksemme maaliksi jäi Bayern-Monacon tasoitus. Tasalukemiin peli siis päättyi, joten railakkaita voittojuhlia emme pitäneet.

Lähdin jo torstaina takaisin kohti Milanoa, sillä olin luvannut ystävälleni yösijan ja lisäksi isäni saapui seuraavana päivänä vierailulle.

Vanhoja tuttuja oli hauska nähdä. Tällä kertaa puhuimme italiaa koko ajan, kun vielä Sienassa yhteinen kieli oli englanti. Kehitystä! Kaupunkikin jätti mukavan maun. Palaan Firenzeen vielä, arkkitehtiopiskelijanhan on nähtävä vielä ainakin museo Uffizi.

Märkä kaupunki ja kaksi vierasta

Kulunut viikko hujahti nopeasti Annin ja hänen saksalaisen ystävänsä Carmenin kanssa. Koko aikaa en ehtinyt olla kaupunkioppaana, kun oli käytävä luennoilla ja tehtävä jopa läksyjä, mutta kaksi vierastani onneksi pärjäsivät osan ajasta ihan keskenäänkin. Sää ei suosinut tällä kertaa seuruettamme, sillä maanantaista perjantaihin satoi lähes jatkuvasti. Lämpötila pysytteli kuitenkin suhteellisen mukavissa lukemissa, joten kosteudesta huolimatta ulkona tarkeni istua jopa katetulla terassilla.
Maanantai-iltana kävimme syömässä ravintolassa, jossa olin ollut äitini ja tämän milanolaisen tuttavan Brunan kanssa. Ruoka oli paikassa oivallista, joten mainitsin meitä palvelleelle tarjoilijalle tulevani varmasti uudestaan. En uskonut, että tarjoilija muistaisi minua, mutta kun astuimme sisään Annin ja Carmenin kanssa, samainen tarjoilija tunnisti minut heti. Niinpä saimme loistavan ruuan lisäksi alennusta laskusta ja autokyydin kotiin.

Aperitivopaikat tulivat tietenkin tutuiksi viikon aikana, mutta keskiviikkona laitoimme ruokaa kotona. Kämppikseni Alessio liittyi seuraan ja kokkailu sujui rattoisasti. Meinasin kuitenkin tukehtua spagettiin, kun Anni aloitti ruokapöytäkeskustelun kysymällä: "So, Alessio, do you have mafia in Italy?" Melkoinen jäänmurtaja. Aihe ei kuitenkaan Alessiota hetkauttanut, vaan hän kertoi auliisti Italian korruptoituneesta systeemistä välillä englanniksi ja välillä italiaksi minun tulkatessa parhaani mukaan.

Yhteiskunnasta puheen ollen: torstaina en mennyt luennoille, sillä paikalliset opiskelijat olivat lakossa. Italiassa ollaan nuijimassa läpi uutta lakia, joka leikkaa koulutuksen rahoituksesta suuren osan. Yksityiskohdista en ole selvillä, mutta pääpiirteissään kaikki yliopistot muuttuvat jatkossa maksullisiksi samalla kun neljännes opettajien viroista katoaa.

Perjantaina kävimme Carmenin autolla Genovassa. Oppaanamme toimi virolainen Tiina, jonka tapasin Sienassa kielikurssilla. Kaupunki oli sievä, ja meri-ilman haisteleminen sekä ulapan ihastelu pitkästä aikaa oli jotenkin rauhoittavaa. Sataman merirosvolaiva, vanhan kaupungin kujat ja Piazza Ferrarin suunnaton suihkulähde jäivät nähtävyyksistä mieleen, mutta mainitsemisen arvoista on myös suklaakakku, jota eräs pienen kahvilan omistaja tarjosi sateen kastelemille matkalaisille ilmaiseksi.

Ajoimme illalla takaisin Milanoon ja kävimme kotibileissä. Juhlat olivat Halloween-naamiaiset, mutta pukuja emme kerenneet mistään etsiä. Juhlat järjestettiin opiskelijatalossa kolmessa eri asunnossa kolmessa kerroksessa, joten 50-60 ihmistä mahtui sopivasti remuamaan portaita ylös ja alas. Suomessa poliisi olisi varmasti vieraillut paikalla useaankin otteeseen, mutta täällä kukaan naapurustosta ei tullut valittamaan melusta. Outoa.

Seuraava viikko kuluu luultavasti taas enimmäkseen italiaa puhuen. Kuitenkin jo viikonloppuna saapuu seuraava kyläilijä Suomesta, kun isäni tulee käymään. Huippua!

Parempi olo

Alkuviikko meni huonoissa tunnelmissa, kun kuulin suru-uutisen Suomesta. Alakulo sai normaalit päiväaskareet tuntumaan yhdentekeviltä ja turhilta. Ensimmäistä kertaa oli ikävä kotiin - kaikki Italiassa ärsytti. Ihmisten tapa puhua ja elehtiä, ruokakaupan tungos ja kalatiskin limaiset mustekalat, liikenteen kaaos, melu, kämppisten italialta kuulostava englanti ja jopa auringonpaiste ottivat päähän. Ehkä surun kautta kanavoituivat myös kulttuurishokin oireet. Maanantai-iltapäivän pysyttelin omissa oloissani huoneessani musiikkia kuunnellen.
Tiistaiaamuna minulle tarjoutui yllättäen tilaisuus lähteä Veronaan, jossa asuu kolme suomalaista Sienan kielikurssilta. Heidän ystävänsä oli tulossa vierailulle, mutta lensi Milanoon, joten kävimme maanantai-iltana syömässä ja tiistaina otimme junan Veronaan. Muutama päivä turistina ja hyvä seura piristivät ja Milanoon tuntui helpolta palata.

Viikko sitten sunnuntaina olin Lago Maggiorella. Italialaisilla ystävilläni on bändi nimeltä Just Peanuts ja järvelle lähdettiin musiikkivideon kuvauksia varten. Ajattelin vain lähteväni mukaan seuraksi ja katselemaan maisemia, koska kuulin, että autoissa olisi tilaa. Lauantai-iltana bändin basisti Andrea kuitenkin soitti ja pyysi minua pakkaamaan mukaan vaatteet, jotka soveltuisivat hääjuhlaan. Musiikkivideon tarinassa juhlitaan häitä, joten loppujen lopuksi olin mukana kuvauksissa häävierasta leikkien. Filminpätkä kuvattiin videon ohjaajan talossa, ja kukkuloilta alas järvelle katsellessa ei voinut muuta kuin pidättää henkeään ihastuksesta. Kuulas mutta kolea sää sai kuvattavat hytisemään juhlatamineissaan, mutta hauskanpito ei unohtunut hetkesikään. Puhkiuupuneena palasin illalla kotiin.

Kulunut viikonloppu meni Milanossa ilman sen kummempia alustavia suunnitelmia. Kuitenkin loppujen lopuksi joka päivälle ilmaantui tekemistä. Perjantaina tulin lenkiltä kotiin, mutta kauaa en ehtinyt jäähdytellä kun jo lähdimme kämppikseni Ninon valmistujaisjuhliin. Teekkarit ovat täälläkin iloista joukkoa, joten kahden valmiin diplomi-insinöörin, Ninon ja hänen ystävänsä, valmistujaiset olivat railakkaat bileet. Klubilta oli meille varattu oma tila jonne ruuat, kuohuviinit ja kakut ilmestyivät tasaisena virtana. Olin ylpeä itsestäni kun sain käytyä kokonaisia keskusteluja italiaksi vieraiden kanssa baarin melusta huolimatta. Paikalla oli myös belgialainen tyttö, jonka kanssa päivittelimme italialaisten miesten macho-kulttuuria eriyisesti juomien tarjoamisen suhteen. Omaa drinkkiä ei saa maksettua vaikka kuinka yrittäisi...

Lauantaina olin muiden erasmus-vaihtareiden kanssa opastetulla keskustakävelyllä Milanossa. Parhaaksi anniksi jäi pienenpieni kirkko aivan Duomon lähistöllä, joka näyttää liiskaantuvan kahden talon väliin, niin ahtaaseen paikkaan se on rakennettu. Sisällä kirkossa oli kuitenkin yllättävän avaraa, kiitos arkkitehti Bramanten ja kikkojen, joita on käytetty luomaan illuusio isosta tilasta. En aio paljastaa yllätystä tässä, sillä se pitää itse käydä näkemässä. Tässä kirkossa sytytin myös kynttilän tädilleni ja olin hetken ajatuksissani mukana hautajaisissa.

Sunnuntaina saapui serkkuni Anni kylään. Iltapäivä meni kaupungilla pyöriessä. Kävimme tietysti Duomossa ja osallistuimme vahingossa myös messuun, joka oli juuri alkamassa. Olimme kirkon etuosassa köydellä suljetulla alueella, kun vartijasetä käveli kiivain askelin meitä kohti. Olin varma, että hän ohjaa meidät saman tien ulos, mutta hän kysyikin vain, oliko aikomuksemme osallistua messuun. Nyökkäilimme sujuvasti ja hän ohjasi meidät penkkiin. Siinä sitten vietimme ainakin puoli tuntia, koska emme uskaltaneet poiskaan lähteä. Toisaalta oli mielenkiintoista nähdä kaikki rituaalit läheltä ja tuntea itsensä "paikalliseksi". Ryppyisien signorien vierestä sitä kelpasi vilkuilla turisteja, jotka kurkkivat kirkon etuosan sulkevien aitojen takaa kameran salamat vilkkuen.

Suru

Sain kuulla eilen, että rakas tätini nukkui pois.

Tärkeä vieras

Viikko sitten perjantaina olin rautatieasemalla vastassa lentokenttäbussia, joita tuli toinen toisensa perään - ilman vierastani. Viimein asemalle saapui bussi, josta hyppäsi ulos tuttu hahmo! Kaikkien italialaisten keskeltä erotin tutut kasvot - äiti!

Vaikka itsekin olen vielä hieman turisti Milanossa, onnistuimme ottamaan kaupunkia haltuun ihan kiitettävästi. Ensimmäisenä iltana löysimme aivan asuntoni kulmilta peri-italialaisen Trattorian, joka osoittautui loistovalinnaksi: olimme todellakin ainoat turistit koko ravintolassa, ruoka oli konstailematonta, mutta erinomaista. Ravintolan autenttisuudesta kertoi myös se, että kukaan henkilökunnasta ei puhunut sanaakaan englantia. Italialla oli siis pärjättävä mikäli tahtoi syödä.
Samaisessa Trattoriassa kävimme vielä uudelleen ja tilasin pastaa, joka mielestäni oli liian pehmeää, eli ei al dente. Lähetin annoksen takaisin keittiöön, jonka jälkeen kokki itse tuli pöytäämme selittämään, että kyseessä oli tuorepasta, joka keitettäessä muuttuu pehmeämmäksi kuin tavallinen pasta, mutta että on totta, että jotkut pitävät pastasta kypsempänä kuin toiset. Hänen äänensävynsä oli tiukka, mutta ei vihainen, joten kohteliaasti selitin, että mielestäni pasta olisi parempaa, jos se olisi kovempaa. Hän sanoi tekevänsä minulle uuden annoksen ja keitti pastaa vain kaksi minuuttia. Huolestunut ilme muuttui kokin kasvoilla huojennukseksi, kun tällä kertaa pasta oli erinomaista ja herkullista. Hymyillen kokki tuli vielä itse tarjoilemaan tilaamamme pääruuat.

Sunnuntaina oli korkeakulttuurin vuoro. Päivällä kiersimme Milanon kalleimmat muotikadut näyteikkunoita ihaillen. Illalla oli vuorossa pianokonsertti La Scalassa. Teatteri on ihan Milanon keskustassa ja yksi maailman kuuluisimmista. Upeat sisätilat mykistivät. Seinät olivat kultaa täynnä ja aulan kristallikruunut sädehtivät niin että häikäisi. Pääsali oli kuin suoraan elokuvista: hevosenkengän muotoisen permannon laidoilla kohosi kuusi kerrosta samettiverhollisia parvekkeita, joita valaisivat rypäleterttumaiset valaisimet. Salin hämyisässä tunnelmassa oli helppo kuvitella itsensä 200 vuotta ajassa taaksepäin. Itse konsertin parasta antia oli Maurice Ravelin teos, jonka sävelet aiheuttivat kylmiä väreitä ja saivat muistamaan, miksi impressionistisäveltäjät kuuluvat suosikkeihini.

Tietysti kolusimme myös kauppoja läpi minkä kerkesimme ja hankimme lisää hyviä ravintolakokemuksia äitini milanolaisen ystävän, Brunan avustuksella. Politecnicokin tuli nähtyä sekä modernin arkkitehtuurin historian luennot, jonne vein äitini kuunteluoppilaaksi. Seuraavalla luentokerralla professori kysyi minulta, oliko mukana ollut viimekertainen vieras kenties äitini. Olin varma, että hän ei edes ollut huomannut äitiäni täpötäydessä luentosalissa. Professori oli iloinen selittäessäni hänelle italiaksi, että äitini oli viihtynyt ja myös ymmärtänyt luennosta suuren osan, koska on itsekin opiskellut italiaa.

Aika kului äitini kanssa nopeasti. Tuntui, että puoli viikkoa meni kuin siivillä ja olikin jo tiistai-ilta. Keskiviikkoaamuna seisoimme taas samalla bussipysäkillä, kun oli lähdön aika. Hyvästelimme ja äiti nousi bussiin. Itse sen sijaan hyppäsin takaisin metroon ja söin aamiaiseksi ruisleipää, kahvia ja puolukoita jogurtin kera - niin kuin muinakin aamuina tällä viikolla. Tuliaiset tosiaan hupenevat nopeaa tahtia...
Onneksi salmiakkia on vielä jäljellä.

Ruotsalaisten lakanoiden metsästys

Toinen viikko on kulunut Milanossa tähän asti melko rauhallisissa merkeissä, koska päänsärkyisenä flunssaa peläten en ole paljon yliopistoa kauempana käynyt. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että tauti vain pelotteli ja olo on kohentunut. Ehkä lämmennyt sää vaikuttaa asiaan. Esimerkiksi tänään päivällä oli tultava pois parvekkeelta, kun suorassa auringonpaisteessa tuli hihattomalla hiki.

Keskiviikkona rekisteröidyin opiskelijaksi, ja kaikki kävi itse asiassa yllättävän yksinkertaisesti. Vartissa minulla oli opiskelijanumero ja valtuudet ilmoittautua kursseille, päästä kirjastoon, tietokoneluokkiin sekä hankkia opiskelijahintainen kausilippu metroon. Opiskelijakorttia joudun kuitenkin odottamaan vielä viikon-pari kuten joutuisi Suomessakin.
Kahden uuden kurssin piti alkaa tällä viikolla, mutta toisen luennot oli peruttu. Toisella kurssilla olen ainut ulkomaalainen opiskelija, mutta opettaja oli erittäin ystävällinen ja kannusti valitsemaan kurssin. Suurin osa kirjallisuudesta on englanniksi ja luentojen diat saa halutessaan omalle muistitikulle talteen, joten päätin kokeilla.

Eilen selviydyin vihdoin viimein Ikeaan. Ajoin ensiksi metrolla punaisen linjan pääteasemalle ja otin sieltä vielä bussin, joka vei kävelyetäisyydelle tavarataivaasta. Punaisen metron tällä asemalla, Biscegliessä, olisi sijainnut myös eräs asunnoista, jonka harkitsin vuokraavani. Aseman ympäristö oli kuitenkin luotaantyöntävä nukkumalähiön ja teollisuusalueen sekoitus, joten huokaisin helpotuksesta ajatellessani kotia toisella puolella kaupunkia.
Vaikka moni muu asia on Italiassa toisin tai jopa päinvastoin kuin Suomessa, Ikea on ja pysyy samana. Löysin lakanat, pyyhkeet, peitot ja tyynyt helposti ja olin tyytyväinen. Mainion reissusta kuitenkin teki se, että tavaroiden lomassa oli myös pieni nurkkaus, Ikea Food! Ruisnäkkileipää ja Snöre-lakunauhoja kassissa poistuin tavaratalosta hymyillen. Kuljin läpi pimenevän parkkipaikan takaisin bussipysäkille näkkileipää nakertaen. Maku oli kotoisa ilman päällysteitäkin.
Toinen kauan listalla ollut ostos oli pyörän lukko. Olin koettanut katsella sopivaa liikettä ympäri kaupunkia, mutta lopulta löysin kaupan korttelista taloamme vastapäätä. Naurahdin, kun tajusin, että isoin kirjaimin liikkeen ikkunaan painettu "tutto per la securità" ei ollut osunut silmiini aiemmin. No, ostin lukon. Se on keltainen, kiiltävä ja hieno, joten nyt ei enää mikään pidättele kokemasta Milanoa pyörän selästä käsin.

Huomenna on tärkeä päivä. Äiti tulee kylään ja viipyy aina ensi keskiviikkoon saakka! Se, jos mikä on parhautta parhaimmillaan.

Iltamenemisiä ja retki järvelle

Ensimmäinen kokonainen viikko milanolaisena on takana. Enää en eksy ihan joka kerta kun olen palaamassa kotiin, "kulmat" alkavat käydä tutuiksi. Myös kaupunki alkaa hahmottua pikku hiljaa ja varsinkin metrolinjojen avulla on jo helppo paikallistaa itsensä.

Perjantaina olin ulkona kahden kämppikseni, Alession ja Francescon kanssa. Söimme kotona ja lähdimme sitten Navigliin, joka on alue kaupungin eteläpuolella täynnä kahviloita, ravintoloita ja baareja. Oli hauskaa olla heidän kanssaan liikkeellä, puhua italiaa ja nähdä, missä paikalliset käyvät juhlimassa. Yöt alkavat viiletä, mutta kadut olivat silti täynnä ihmisiä. Liekö täälläkin syynä tupakkalaki tai kenties baarikaljaa halvempi, yömyöhään aukiolevasta kioskista ostettu olut.

Lauantaina yritimme olla kunnollisia, kulturelleja arkkitehtiopiskelijoita erään puolalaisen Agneskan kanssa, jonka tapasin kielikurssilla. Tarkoituksena oli käydä katsomassa Tadao Andon suunnittelemaa Giorgio Armanin showroomia. Vanhaan tehdasrakennukseen suunniteltuun komeuteen ei kuitenkaan ollut turisteilla asiaa, vaikka kohde on esitelty Wall Paperin City Guide Milanossa. Harmitti. Yritimme jopa puhua vartijaa ympäri kertomalla mitä opiskelemme ja kuinka tärkeää meidän olisi nähdä sisätilat opintojemme vuoksi, mutta setä ei lämmennyt, mulkoili vain ja sulki portin. Pettymykseen lievitystä toivat onneksi lukuisat kenkäkaupat, jotka osuivat paluumatkamme varrelle. Hinnat eivät kuitenkaan olleet opiskelijan kukkarolle sopivia, joten tyydyimme vain ihasteluun. Joimme kahvit ja yritimme löytää kaupan, jossa myydään polkupyörän lukkoja. Tuloksetta. Francesco on luvannut pyöränsä minulle käyttöön, sillä hän ei itse sitä tarvitse. Vain lukko puuttuu, joten on jatkettava etsintää, sillä kaupungin haltuunotto polkupyörällä houkuttelee valtavasti.

Lauantai-iltana olin liikkeellä Agneskan ja hänen kämppistensä kanssa. Aluksi menimme Aperitivolle, joka Milanossa tarkoittaa, että yhden juoman hinnalla saa syödä buffetpöydästä niin paljon kuin haluaa. Baarit pitävät Aperitivoa tai Happy houria yleensä kuudesta yhdeksään, joten aika on juuri sopiva joko päättää työpäivä tai aloittaa viikonloppuilta. Ruuan taso vaihtelee paikasta riippuen jonkin verran, mutta yleensä tarjolla on pizzaa, voileipiä, salaatteja, pastaa, juustoja ja muuta suolaista. Aperitivo on suosittu varsinkin opiskelijoiden keskuudessa, sillä halvimmillaan vatsan täyteen saa viidellä eurolla, joskin tavallisesti hinta on kuuden-seitsemän euron välillä.
Syötyämme löysimme kadulta konsertin. Volkswagen-minibussi oli parkkeerattu keskelle katua ja bussissa soitti bändi. Kapealla kadulla konserttia rytmittivät ohiajavat ratikat, skootterit ja jopa ambulanssi. Bändi saatika yleisö vähät välittivät tästä, vaikka välillä ratikan ohittaessa muutaman sentin päästä tuntui, että jokin piazza saattaisi soveltua konserttipaikaksi hieman katua paremmin. Ilo oli kuitenkin irti ja ihmiset viihtyivät.

Tänään olimme eilisellä seurueella Comossa, joka sijaitsee noin 100 kilometriä Milanosta pohjoiseen. Como tunnetaan parhaiten samannimisestä järvestä, jonka ympärille kaupunki on rakennettu. Maisemat ovat huikaisevia, kun mäkinen maasto laskee suoraan järveen ja jyrkillä rinteillä olevat talot näyttävät siltä, että vyöryvät alas veteen koska tahansa. Sää oli lämmin, joten sunnuntairetki oli mitä parhain ja aurinkoinen puistopiknik toi mieleen kesän.

Huomenna on koulupäivä. Kaksi uutta kurssia alkaa ja luentoja on heti aamuyhdeksältä. Viime viikon luennoilla ymmärsin yllättävän paljon vaikka valaistustekniikka oli kauniiden lamppujen ihmettelyn sijaan fysiikkaa. Tästä olin kuitenkin innoissani, koska huomasin, että lukioaikaiset opit olivat vielä tallella jossain selkärangan nikamassa.

Eilen minulle selvisi myös arvoitus, jota olin jo hyvän aikaa pohtinut: Kuinka kolmen italialaispojan koti voi olla näinkin siisti? Vastaus selvisi lauantaiaamuna, kun ovisummeri soi. Sisään asteli Maria, siivooja, joka käy kerran viikossa puunaamassa kämpän puhtaaksi. Oma siivooja.. Kuinkahan monella opiskelijalla Suomessa käy siivooja? Veikkaisin nollaa. Täällä käytäntö näyttää kuitenkin olevan normaali.
Ikea-reissu on vielä tekemättä. Jospa huomenna olisi aikaa myös siihen.. makuupussissa nukkuminen rupeaa kyllästyttämään.

Asettautumista

Siirtymät ovat hetkeksi historiaa. Konkretisoin muuttoa latomalla vähät tavarani järjestykseen kaappiin, joka seisoi huoneessani tyhjänä minua varten. Asettelin ystäviltäni saadun Kiroileva siili -kortin näytille ja siivosin. Sitten join parvekkeella auringossa kahvia ja ihmettelin vastapäisen talon katolla lojuvaa polkupyörää. Tein listan hankittavista tavaroista: peitto, tyyny, lakanat... Lisäksi selvitin, että Ikeaan kulkee bussi täälläkin. Voi kuinka kätevää. Ostin kaupasta ruokaa ja etsin pankkiautomaatin, josta sain nostettua tarpeeksi käteistä vuokranmaksua varten. Vuokra maksetaan täällä kolmen kuukauden erissä, joten käteisen nostaminen näin isona summana vaati hieman vaivaa.

Aamupäivän vietin yliopistolla. Tarkoitukseni oli rekisteröityä opiskelijaksi, ja onnistuinkin siinä - melkein. Löysin tovin etsiskeltyäni oikean ilmoittautumistiskin, Studeskin, ja jonotettuani noin 45 minuuttia pääsin varaamaan ajan rekisteröintiä varten. Sain ajan ensi viikon keskiviikolle. Siihen asti saan kuulemma mennä Erasmus-opiskelijan oikeudella mille tahansa kurssille rekisteröitymättä. Studeskin tyttö myös neuvoi, kuinka pääsen netissä valitsemaan kursseja ja tarkastelemaan lukujärjestyksiä. Huomasin, että lähes kaikki mielenkiintoiset kurssit menevät päällekkäin ja jouduin tekemään vaikeita valintoja. Lopulta sain valittua itselleni neljä mieleistä kurssia: sisustussuunnittelun, valaistustekniikan ja modernin arkkitehtuurin historian kurssin sekä kurssin, jonka nimeä en osaa suomentaa, mutta jossa käsitellään elinympäristön fyysisiä ja psyykkisiä vaikutuksia ihmiseen. Näistä kaksi alkaa jo jopa tällä viikolla, kahden muun kanssa on odotettava ensi viikkoon. Lisäksi ilmoittauduin myös italian kurssille, Sienassa luodulle pohjalle on hyvä jatkaa kielen opiskelua myös teoriatasolla.
Tapasin yliopistolla myös kaksi tuttua kielikurssilaista, joilla kummallakaan ei ole Milanossa vielä asuntoa. Tunsin itseni hyvin etuoikeutetuksi kävellessäni muutamassa minuutissa koululta kotiin.

Kolme kämppistäni Alessio, Nino ja Francesco ovat mukavia ja arvelen, että tulen hyvin toimeen heidän kanssaan. Italialaisten kanssa asuminen on juuri sitä mitä halusinkin, koska näin voin käyttää uutta kieltä myös kotona arkisissa asioissa. Tosin varsinkin Francesco on innoissaan myös englannin puhumisesta ja kutsuu minua uudeksi englannin opettajakseen. Tänään hän saapui tohkeissaan töistä kantaen kainalossaan suurta taulua, joka paljastui tussitauluksi. Hän kiinnitti sen huoneeni seinään ja nyt opiskelemme taulun avulla uusia sanoja sekä italiaksi että englanniksi. Hauskaa.

Nimeni lausuminen tuottaa paikallisille jatkuvasti vaikeuksia. 'elmi, 'elimi ja 'ellemi ovat suosituimmat variaatiot. Kun kerroin, mitä nimeni tarkoittaa italiaksi, Francesco alkoi käyttää Helmin sijaan Perla-nimeä. Se vaatii jo hiukan totuttelua.

Jälleen lähtötunnelmissa

Kielikurssi päättyi perjantaina. Kahtena viimeisenä päivänä pidettiin sekä kirjallinen että suullinen koe. Yksinkertaiset tehtävät varmistivat sen, että kukaan ei reputtanut ja arvosanat olivat korkeita. Tänään on taas edessä muutto. Rinkka on jälleen pakattuna odottamassa lähtöä. Bussi Milanoon lähtee puolilta päivin, joten on aikaa nukkua hieman pidempään aamulla ja lähteä hyvissä ajoin liikenteeseen.

Olo on tällä hetkellä hieman tyhjä, sillä 8 hengen ydinporukkamme hajaantuu nyt ympäri Italiaa, kun kaikki lähtevät eri kaupunkeihin opiskelemaan. Bojana, Tiina, Kerstin, Florian, Geoffrey, Morgan ja Elvire. Muistammeko yhteiset kokkailut ja juhlat sekä lounastauot ja aamuiset kävelyt yliopistolle? Iltapäiväkahvit yliopiston vieressä, baarin aurinkoisella terassilla? Entä sen kerran, kun puolilta öin lauloimme parvekkeella täyttä kurkkua Bella ciaota ja naapurin setä tuli ovelle asti valittamaan melusta? Certamente. Kulunut kuukausi on ollut intensiivinen ja paikoin jopa hieman uuvuttava, mutta samalla palkitseva ja antoisa kokemus. Lisäksi minulla on kutsut Bolognaan, Genovaan, Firenzeen, Paviaan, Parmaan ja Roomaan. Ja Sienaan palaamme tällä porukalla vielä, niin vannoimme.

Kävin eilen viimeistä kertaa il Duomon suunnitteilla olleen, keskeneräiseksi jääneen lisäosan katolla, josta on ainutlaatuiset näkymät kaupunkiin. Katselin tarkasti alapuolella levittyvää punertavien kattojen mattoa ja koetin tunnistaa kotitalomme. Totesimme tosin jo edellisellä kerralla sen olevan mahdotonta, sillä talot ovat niin samankaltaisia ja sijaitsevat niin tiiviisti lähekkäin, että jopa oikean kadun erottaminen on hankalaa ylhäältä katsottuna. Taivaanrannassa kukkuloiden yllä erotin sadepilviä, mutta kaupungissa ilma oli kuulas. Sanoin Sienalle mielessäni näkemiin ja lähdin kotiin pakkaamaan.

Siena-Rooma-Siena-Milano-Siena

Siinäpä ohjelmaa yhdeksi viikonlopuksi.
Lauantaina lähdimme luokkaretkelle. Kolme bussillista uneliaita opiskelijoita kyyditettiin kukonlaulun aikaan Sienasta Roomaan. Perillä odotti opastettu näe-koko-Rooma-päivässä-älä-muista-siitä-mitään -kierros, joten päätimme silmäillä kaupunkia omin nokkinemme muutaman muun opiskelijan kera. Ratkaisu osoittautui hyväksi, sillä vietimme perillä vain vajaat kuusi tuntia. Turistilaumoja väistellen valitsimme kohteiksemme Piazza San Pietron, Pantheonin ja Fontana di Trevin. Lisäksi ohitimme Castel Sant'Angelon, josta välittömästi muistin lukuisat arkkitehtuurin historian luennot ja professorimme intohimoisen suhtautumisen Roomaan. Bussit takaisin lähtivät Piazza Navonan nurkalta, joten sekin tuli nähtyä, vaikka kaunis suihkulähde olikin pressun alla.
Suurimman vaikutuksen retkellämme minuun teki Pantheon. Lieriönmuotoisen rakennuksen keskilattialla, valtavan okuluksen alla seisoessa tunsin oloni uskomattoman mitättömäksi. Ympärilläni oli joukoittain ihmisiä ja hälinää, mutta suoraan ylöspäin katsellessa näkyi vain pyöreä pala sinistä taivasta. Äänet häipyivät hetkeksi. Ei ihme, että katolilaiset omivat Pantheonin itselleen kirkoksi.
Söimme lounasta kalliissa pizzeriassa, mutta muuhun ei ollut aikaa. Sitten olikin jo aika etsiytyä Piazza Navonalle ja pakkautua busseihin. Ennen paluumatkaa ostimme jäätelöt, mutta oli lähellä, ettei tötterö jäänyt syömättä, kun näin pulun jäävän auton alle. Tunnen tällä hetkellä hieman enemmän sympatiaa näitä harmaita lintuparkoja kohtaan tuon tylyn kohtalon nähtyäni.

Rooman-retkemme oli ainoastaan pintaraapaisu tähän uskomattomaan kaupunkiin. Varmaa on, että palaan sinne vielä tänä talvena, sen takaavat Fontana di Treviin heitetty kolikko ja arkkitehtuurin historian professorimme yksioikoinen huomautus: "Vasta Rooman arkkitehtuurin aikasyvyyden ymmärrettyään voi arkkitehiopiskelija kutsua itseään arkkitehtiopiskelijaksi."

Sunnuntaina koitti jälleen aikainen herätys, sillä bussi Milanoon asuntoja metsästämään lähti jo aamuseitsemältä. Hieman ennen puolta päivää olin perillä ja lähdin saman tien katsomaan ensimmäistä kohdettani.
Alunperin minun oli tarkoitus nähdä viisi asuntoa kuuden tunnin aikana, mutta kun lauantaina soitin kaikki ehdokkaat vielä läpi, kolme huonetta oli jo ehditty vuokrata jollekin muulle. Hieman allapäin lähdin Milanoon siis ainoastaan kahta asuntonäyttöä varten. Parempi sekin kuin ei mitään, ajattelin. Bussiliputkin olin jo ostanut, ja koska ne olivat superedulliset, ei niitä voinut enää vaihtaa tai palauttaa.
Ensimmäinen asunto oli suoraan sanottuna aika kamala. Tarjolla oleva huone oli kyllä iso, mutta pimeä ja ikkuna oli suoraan vilkkaasti liikennöidylle kadulle. Kämppikset vaikuttivat mukavilta, mutta tyhjässä huoneessa leijuva tunkkainen, hieman hometta muistuttava tuoksu, vihreät seinät ja laudoista kyhätty vaatekaappi saivat toivomaan, että seuraava näyttö toisi tullessaan jotain parempaa. Asuntoa esitellyt poika lupasi soitella neljän-viiden päivän kuluttua, sillä muitakin kiinnostuneita tietysti oli ja he joutuisivat valitsemaan sopivimman ehdokkaan. Mietteliäänä lähdin kohti seuraavaa näyttöä.

Olin etukäteen etsinyt osoitteet kartasta ja tarkistanut lähimmät metropysäkit, joten paikat oli helppo löytää. Lisäksi asunnot sijaitsivat vain kahden metropysäkin päässä toisistaan, joten löysin nopeasti oikean osoitteen neonpunaista tussiviivaa kartalla seuraillen.

Saavuin pienelle piazzalle ja totesin talon sijaitsevan tämän puistoaukion laidalla. Ympäröivät korttelit vaikuttivat rauhallisilta ja jopa uneliailta lämpimänä sunnuntai-iltapäivänä. Astuin sisään tilavaan rappukäytävään ja nousin hissillä viidenteen kerrokseen. Esittelin itseni Francescolle ja toiselle asukkaalle, jonka nimi ei valitettavasti jäänyt mieleeni.
Vapaana oleva huone oli pienempi kuin aiemmin näkemäni, mutta valoisa ja kodikas. Mikä parasta, huoneesta pääsi suoraan parvekkeelle, josta oli mukavat näkymät puistoon ja laajalle ympäröivään kaupunkimaisemaan. Keittiö ja kylpyhuone olivat siistit.
Pidin huoneesta ja kämppiksistä kovasti ja olin iloinen, mutta yllättynyt kun he totesivat, että voisin halutessani maksaa takuuvuokran saman tien ja muuttaa asuntoon viikon päästä. Pojat olivat näyttäneet asuntoa jo noin kymmenelle ihmiselle ja olin heistä viimeinen, mutta "the best one" niin kuin he yksinkertaisella englannillaan ilmaisivat.
En siis ole enää koditon, vaan muuttamassa hyvillä mielin viikon päästä asuntoon, jossa minulla on oma parveke ja josta kävelee viidessä minuutissa yliopistolle. Kahden metrolinjan pysäkit ovat aivan vieressä eikä vuokrakaan ole kallein mahdollinen, vaikka 470 euroa Suomen vuokratasoon verrattuna onkin paljon. Milanossa se on kuitenkin hyvin kohtuullinen hinta tämäntasoisesta asunnosta.

Viikonlopun aikana ehdin istua 16 tuntia bussissa. Se on enemmän kuin yhteenlasketut yöuneni kahdelta yöltä, mutta minulla on asunto. Ja oli se Roomakin ihan kiva.

Siena sateella

Sataa.
On satanut perjantai-iltapäivästä lähtien. Suunnitelmat rantaloman viettämisestä sai siis unohtaa. Tuntui muutenkin kuin jokin kohtalonoikku olisi todella yrittänyt estää pääsyni meren ääreen. Suorat bussit Sienasta rannikolle lopettivat liikennöinnin viime viikolla ja lisäksi perjantaina alkoi rautatietyöntekijöiden lakko, joten junalla ei päässyt Sienasta minnekään.
Lauantaiaamuna sää näytti selkiintyvän, joten lähdin lenkille. Puolimatkassa alkoi kuitenkin sataa niin rankasti, että uima-altaaseen hyppäämälläkin olisin selvinnyt kuivempana takaisin kotiin. Mutta ainakin kadut olivat mukavan tyhjät ja ilma raikasta.
Kaupunki muuttaa luonnettaan sateella. Aivan kuin se pidättäisi hengitystään ja pysyisi täysin liikkumatta, jotta se ehkä tällä tavalla kastuisi vähän vähemmän. Varsinkin keskusaukio il Campo on outoa nähdä täysin autiona keskellä päivää.

Muuten la fine settimana on kulunut netin ääressä asuntoilmoituksia koluten. Kaksi sivustoa on ylitse muiden: affittistudenti.it ja easystanza.it. Huoneen etsiminen Milanosta on hieman työlästä, sillä vaikka ilmoituksia onkin runsaasti, asunnot ovat hyvin erihintaisia. Lisäksi joissakin vuokraan kuuluvat vesi, sähkö, kaasu ja netti, joissakin näistä vain osa, mutta useimmissa hintaan ei ole sisällytetty valmiiksi mitään. On siis hankala päätellä asumisen keskikustannuksia, kun vielä sijaintikin vaikuttaa Milanon kokoisessa kaupungissa valtavasti. Olen kuitenkin onnistunut sopimaan näytöistä ja hoitamaan jopa kokonaisia puheluita in italiano. Ensi sunnuntaina lähden siis päiväksi Milanoon ja koetan juosta läpi mahdollisimman monta vaihtoehtoa.

Kävin katsomassa italialaisen elokuvan sikäläisessä teatterissa saksalaisen kämppikseni kanssa. Il giorno perfetto oli synkähkö draama yhdestä vuorokaudesta, jonka aikana monen ihmisen kohtalot kietoutuvat yhteen kummallisilla tavoilla. Osa dialogista meni täysin ohi, mutta pääpiirteittäin pysyin jopa kärryillä. Se oli mukavaa huomata. Kotimatkalla alkoi sataa kaatamalla. Silti kävimme ostamassa valtavat jäätelötötteröt ja söimme ne nauraen sateessa.

Maakuntamatkailua ja opettaja, joka ei opeta

Muutamia päiviä on päässyt kulumaan viimeisestä blogimerkinnästä.
Arki jatkuu ennallaan, mutta kielikurssin päivittäinen tuntimäärä on lisääntynyt kahdella. Vietämme yliopistolla nyt siis kaikkiaan 8,5 tuntia päivässä, tosin klo 13-14.30 on lounastauko. Näillä lisätyillä kahdella tunnilla opiskelijat on jaettu ryhmiin opiskeluaineen mukaan. Itse kuulun ryhmään arte e architettura ja jaan luokkahuoneen mm. taidehistoriaa, musikologiaa, teollista muotoilua ja tietysti muiden arkkitehtuuria opiskelevien kanssa. Käymme aihepiirejä läpi lähinnä sanaston kautta, joka on suurilta osin minulle täysin vierasta.
Tunneista olisi hyötyä, jos opettajan saisi vaihtaa. En ole koskaan tavannut opettajaa, joka olisi yhtä epämotivoiva kuin kyseessä oleva Giulia. Jos häneltä kysyy, mitä joku sana tarkoittaa, hän ei vaivaudu selittämään sitä italiaksi niin kuin muut opettajat, vaan kehottaa katsomaan sanakirjasta. Harjoitukset voisi yhtä hyvin tehdä kotona, sillä "käymme ne läpi" niin, että loppujen lopuksi oikeat vastaukset voivat jäädä epäselviksi kun on niin kiire seuraavaa tehtävää tekemään. Ensimmäisten tuntien jälkeen olin oikeasti vihainen. Seuraavina päivinä olin enää lievästi ärsyyntynyt ja nyt olen hyväksynyt sen, että voin käydä käsittelemämme tekstin vielä uudestaan itsenäisesti läpi. Giulia on kyllä ihan huumorintajuinen, mutta hänen opetusmetodinsa ovat... no, sanotaanko vaikka, että niitä ei ole. Onneksi kaksi muuta opettajaa ovat niin loistavia, että pieni tason notkahdus ei vedä koko kurssia lokaan.

Viime lauantaina teimme luokkaretken San Gimignanoon, joka on pienenpieni kaupunki noin 70 kilometrin päässä Sienasta. Kaupungin läpi kulkee antiikinaikainen tie ja se on tunnettu torneistaan, joita aikoinaan oli kaupungissa lähes sata. Nykyään torneja on jäljellä enää 15. Turistit ovat vallanneet kaupungin. Luulin, että Sienassa on paljon turisteja, mutta nähtyäni San Gimignanon kadut, Sienassa alkoi tuntua jopa väljältä.
Retkisäämme oli kummallinen. Taivas oli kirkas, mutta ilma oli jotenkin utuinen ja voimakas lämmin tuuli puhalsi lakkaamatta. Silti oli painostavan kuuma. Ehkä kuumuuden aiheuttamasta uupumuksesta tai kaupungin pienuudesta johtuen itse San Gimignanosta ei oikein jäänyt mieleen muuta paitsi viikunajäätelö, jota ostin eräästä Gelateriasta. Kyseinen jäätelöbaari ei ollut kuitenkaan mikä tahansa kioski, sillä heidän jäätelönsä oli voittanut edellisenä vuonna jäätelönvalmistuksen maailmanmestaruuden. Olihan sitä nyt maistettava.
Rakennusten sijaan retkestä mieleen jäivät maisemat, jotka avautuivat kaupungin ympärillä. San Gimignano on Sienan tapaan kukkulalla, joten kaupunkia ympäröivältä muurilta on huikeat näkymät alas laaksoihin ja niiden laidoilla kohoaville kukkuloille. Laaksoissa on harvakseltaan rakennusryppäitä, peltoja ja jopa metsää ja kukkuloiden alarinteet ovat täynnä viiniviljelmiä. Utu teki maisemista kerroksellisia ja vääristi värejä niin, että tuntui kuin katselisi maalausta. En ole ennen nähnyt vastaavaa.

Seuraavana päivänä oli tarkoitus lähteä länsirannikolle Livornoon la spiaggialle uittamaan varpaita merivedessä. Sienasta kulkee suoria busseja rannikolle useasti päivässä ja meno-paluulipun saa vajaalla kahdellakympillä. Sääksi oli kuitenkin luvattu epävakaista, joten päätimme olla lähtemättä. Muutamat opiskelijat olivat kuitenkin olleet rannalla ja heiltä kuulimme, että sää oli ollut loistava ja rannat kovin tyhjillään, sillä varsinainen lomakausi on jo ohi. Nyt aiommekin uusia yrityksen ja lähteä tulevana viikonloppuna kahdeksi päiväksi meren äärelle. Tarkemmat suunnitelmat puuttuvat vielä, mutta niiden aika on huomenna. Eikä rannalla oloa oikeastaan ehkä tarvitse niin hirveästi edes suunnitella, vai mitä?

Un po' della vita quotidiana

Normaali päivärytmi Sienassa jatkuu.
Aamulla herätys klo 07.30, aamutoimet ja 25 minuutin kävely yliopistolle. Tunnit iltapäivään asti ja joko kävely tai bussi takaisin. Kauppaan jos tarvis, siesta ja kokkausta tai pyörimistä kaupungilla. Nukkumaan ajoissa, jos ei juhlia; muussa tapauksessa myöhemmin.

Kielikurssimme on todellakin aika intensiivinen ja jollain tavalla tuntuu kuin olisi taas peruskoulussa. Tunnit ovat kuitenkin mielenkiintoisia, ja joka päivä päähän tarttuu uusia sanoja ja ilmauksia. Kotiläksyjä on päivittäin. Tunnit on jaettu kahteen osaan. Aamupäivät opiskelemme kielioppia ja iltapäivällä on italian kulttuuria ja maan tapoja käsittelevien tuntien vuoro. Aamutunneilla kirjoitamme enemmän, iltapäivällä taas puhumme. Opettajat ovat erittäin mukavia ja ymmärtäväisiä eivätkä käytä englantia tunneilla. He puhuvat selkeästi ja käyttävät paljon aikaa asioiden selittämiseen niin, että kaikki ymmärtävät asian italiaksi, vaikka voisi olla nopeampaa selittää englanniksi. Tuntuu, että kurssista todella on hyötyä. Ainoa asia, missä voisi parantaa, olisi se, että me opiskelijat käyttäisimme italiaa myös keskenämme enemmän. Tällä hetkellä kielitaitomme on kuitenkin vielä niin eritasoista, että vapaa-ajalla puhumme englantia. Kökköä sellaista. Mutta eiköhän se siitä.
Kurssilla on kymmenkunta suomalaista, mutta "meidän talossa" olen ainoa. Suomalaisten kanssa tulee puhuttua italiaa useammin kuin suomea, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Ehkä heitäkin riivaa hillitön halu oppia.

Öisin sataa usein. Myös ukkoskuuroja on lähes päivittäin, vaikka sää on muuten paras mahdollinen. Edelleen saa nauttia +30 asteen helteestä, vaikka pian on syyskuun puoliväli. Ah.

Laitamme ruokaa kahden muun asunnon opiskelijoiden kanssa joka ilta. Kokkailumme saavat kuitenkin koko ajan enemmän ja enemmän suosiota osakseen, ja ensimmäisen illan viiden hengen porukka on nyt jo paisunut kymmeneen henkeen. Pian on ostettava suurempi kattila pastan keittoa varten...
Eilen kuulimme, että jossain päin kaupunkia olisi la festa. Lähdimme etsimään paikkaa, ja tietä kysyttyämme olimmekin jo oikealla suunnalla. Pian törmäsimme kuitenkin muutamaan paikalliseen, jotka kertoivat, että etsimämme juhlat ovat kyllä käynnissä, mutta että jos haluaisimme oikeisiin juhliin, lähtisimme heidän mukaansa. Teimme niin ja hetken päästä saavuimme eräälle kaupungin pienemmistä aukioista, jonka reunalla oli dj-lava ja baarikatos. Itse aukio oli aivan täynnä tanssivia ihmisiä. Oli hassua olla kuin suuressa yökerhossa, mutta ikivanhojen, kauniiden rakennusten ympäröimänä taivasalla.

Lopuksi lista mieleen juolahtaneista arkipäiväisistä asioista, jotka tekevät täällä olosta niin kovin erilaista Suomeen verrattuna:
Hanavesi - juotavaa, mutta tylsänmakuista ja aina haaleaa. Pidettävä jääkaapissa, jotta hyvää.
Kaasuliesi - ei ole parempaa. Nopea ja tehokas.
Kahvi - arrivederci suodatinlitku, benvenuto espresso!
Suihku - siisti, mutta lämmin vesi on hieman harvinaista varsinkin aamuisin, kun viisi ihmistä käyttää veden varaajasta loppuun.
Kadut - kapeita ja tunnelmallisia.
Turistit - liikaa.
Leipä - tummin kaupasta löytämäni sisältää kuitua 2,1%. Typerää myöntää, mutta ruisleipää on ikävä jo nyt.
Asenne - kohdallaan paikallisilla, ovat auttavaisia sekä puhuvat italiaa myös minulle vaikka huomaavat ummikoksi. Eikä kaiken tarvitse olla ihan niin justiinsa (edes viranomaisilla).

Kissanpäiviä Sienassa

Siena. Kaikki kehuivat kaupunkia. Sanoivat kauniiksi. Ihmeelliseksi. Että ei olisi toista samanlaista. Että ihastuisin ikiajoiksi. Että muistaisin aina.
Täytyy myöntää, että kaikki edellinen on totta. Se on nähtävä omin silmin. Ennen tänne tuloani ajattelin, että muutama kukkula, kaupungin punainen muuri, kasa vanhoja rakennuksia ja yksi kummallisen muotoinen tori eivät vielä tee kaupungista poikkeuksellista. Jollain tavalla kuitenkin juuri nämä yksinkertaiset asiat tekevät Sienasta niin uniikin, niin erilaisen ja jopa oudon kaupungin.

Il Campo eli kaupungin keskusaukio on todellakin ainutlaatuinen. Loivan amfiteatterin tapainen aukio kohoaa reunoja kohti muodostaen kuppimaisen tilan, joka on kuitenkin niin loiva, että avoin, aukiomainen vaikutelma säilyy. Silti tunnelma on täysin erilainen kuin normaaleilla toreilla. Äänet ikään kuin vaimenevat ja ilma seisoo paikallaan. Ihmiset istuvat itse aukiolla, erillisiä penkkejä ei tarvita. Voi myös valita, istuuko aukion reunalla, jolloin on helppo tarkkailla kaikkea ympäröivää kupin reunalta vai käveleekö kenties aukion poikki, jolloin muodostuu itse osaksi tarkkailtavaa maisemaa. Silti jatkuvasti tuntee selustansa suojatuksi.

Aamuisin on parasta. Kahtena peräkkäisenä päivänä olen ollut liikkeellä ennen aamuyhdeksää, jolloin kadut ovat vielä täysin tyhjät turisteista. Vain lakaisuautot, roskakuskit ja muutama harva paikallinen ovat liikkeellä. Edes pulut eivät ole vielä hereillä noin varhain. Aurinko ei vielä kuumenna ilmaa, joten on viileää raikasta yön jäljiltä.
Tänään yritimme käydä il Duomossa, kaupungin pääkirkossa aivan kaupungin keskustassa. Olimme sopineet tapaavamme muutaman muun opiskelijan kanssa kirkolla aamulla kello 9. Muut olivat kuitenkin myöhässä, ja saavuin paikalle yksin. Aurinko alkoi juuri sopivasti paistaa valaisten vaalean marmorirakennuksen ja portaikon. Aukio oli tyhjä ja kirkko - suljettu. Olimme katsoneet aukioloajat väärin, ja kirkkoon olisi päässyt vasta kahden tunnin kuluttua. Yksi ovi oli kuitenkin avoinna, joten jäin nojailemaan sitä sulkevaa aitaa vasten. Ovi oli suoraan kirkon keskilaivan kohdalla, joten näin hyvin sisälle. Hämärässä salissa oli ainoastaan siivooja, joka lakaisi lattiaa ja vilkuili välillä minua epäluuloisesti. Jollain tavalla hetki oli täysin ainutlaatuinen. Sitten viereeni pysähtyi rouva, jolla selvästi oli kiire töihin. Siisti jakkupuku ja kansiot kainalossa eivät kuitenkaan estäneet häntä pysähtymästä hetkeksi, tekemään ristinmerkkiä katolilaiseen tyyliin - ja jatkamaan matkaansa. Miten kiehtova aamurutiini.

Kielikurssi on tehokas ja hyvällä tavalla vaativa. Opiskelijat ovat kaikki eri puolilta Eurooppaa ja hyvin eritasoisia italian kielessä. "Majatalomme" sijaitsee aivan kaupungin ytimessä, ja koko rakennus on täynnä nuoria. Iltaisin laitamme ruokaa yhdessä ja tunnelma on molto amabile. Tänään ymmärsimme myös, miksi näin keskeisellä paikalla oleva rakennus on täynnä opiskelijoita. Takapihallamme on baari, jossa soivat kaikki 90-luvun hitit puoli kolmeen asti yöllä. Mahtavaa. Mutta ei kai tänne nukkumaan tultu. Nyt ainakin tiedän mihin aikaan on hyvä kirjoittaa tätä blogia.

Un compleanno italiano ja elämäni paras pizza

Heti Milanovierailuni alkumetreillä sain kutsun syntymäpäiville. Juhlasta erityisen teki se, että sitä vietettiin fuori Milano, eli kaupungin ulkopuolella maaseudulla erään pariskunnan talossa. Noin puolentoista tunnin ajomatkan päätteeksi pääsimme perille. Kumpuileva maasto ja viiniviljelmät tekivät alueesta juuri niin kauniin kuin vain kuvitella saattaa. Sää oli helteinen ja talo pieni, mutta sitäkin viihtyisämpi. Naapurin koira sitä vastoin oli suurin koskaan näkemäni eikä sen kuola kengälläni ollut lainkaan viihtyisää.
Hedelmäpuiden varjoon pihalle oli katettu pitkä ruokapöytä, jossa vietettiin useita tunteja "in the italian way" niin kuin eräs Nicola sanoisi. Jälkiruokaan kannoin minäkin korteni kekoon: olin samana aamuna leiponut kiitollisuuden eleenä pullaa majoittajilleni, mutta koska lähdimme jo aamupäivällä matkaan, pullat lähtivät mukaan. Kanelin ja kardemumman toin Suomesta asti, koska en ollut varma käyttävätkö täkäläiset niitä mihinkään. Kaikki muu onneksi löytyi helposti tavallisesta supermercatosta, vaikka voissa ei ollutkaan suolaa. Joka tapauksessa La pulla finlandese sai osakseen paljon kehuja ja kiitosta.

Seuraavana aamuna jätin Milanon taakseni ja hyppäsin junaan kohti Sienaa. Meinasin myöhästyä il trenosta, kun arvioin matka-ajan asemalle väärin ja kaiken lisäksi metrojen vuoroväli on sunnuntaina 8 minuuttia. La stazione centralelle päästyäni aikaa oli junan lähtöön kuusi minuuttia. Se onneksi riitti. Firenzessä oli junanvaihdon aika, mutta kuvittelemani "juna" olikin bussi. Tästä en tietenkään etukäteen tiennyt mitään, mutta bussi löytyi onneksi helposti.
Iltapäivällä saavuin Sienaan, jossa oli niin kuuma, että luulin sulavani. Hostelli, josta olin etukäteen varannut yhdeksi yöksi majoituksen, sijaitsi bussimatkan päässä keskustasta. En osannut kuvitella, että oikean pysäkin ja bussin löytäminen voisi viedä yli tunnin, mutta vei se. Hostelliin päästyäni tajusin, etten ollut syönyt koko päivänä. Hostellia vastapäätä sijaitsi onneksi pizzeria, josta ostin pizza margheritan ja kiipesin hostellin ylimpään kerrokseen isolle parvekkeelle. Leveällä kivireunuksella istuen mutustelin pizzaa ja katselin ympäröiviä kukkuloita, joiden rinteillä talot näyttivät auringonlaskussa epätodellisen sieviltä. Ensimmäistä kertaa reissuni aikana tajusin todella olevani kaukana kotoa.

Saapuminen punaisten kattojen maahan

Alkurysäyksestä on nyt selvitty, joten voinen hiukan tallentaa tähänastista matkaani myös blogiini.

27.8. eli eilen koitti vihdoin h-hetki. Kaksi edellistä päivää meni Suomessa pakatessa, siivotessa ja juostessa ympäri kaupunkia erinäisiä pikkuaskareita hoitaen.
Upouusi rinkka täyteen pakattuna astelin Helsinki-Vantaan ulkomaan terminaaliin - väärälle check in -portille. Kävi ilmi, että kaksi lentoyhtiötä lensi kymmenen minuutin erolla Riikaan (josta siis jatkolensin Milanoon). Olin huolimattomuuksissani valinnut niistä juuri sen väärän. Aikaa tähän kului niinkin tarpeeksi, jotta oikealle portille päästyäni ei tarvinnut jonottaa laisinkaan. Lentoni boarding oli juuri alkamassa, joten pääsin suoraan jonon ohi turvatarkastukseen. Pikaisesti tax freen kautta salmiakkikossutuliainen kainaloon ja koneeseen. Arrivederci, Finlandia!

Perillä Milanossa odotti +30 asteen helle. Kosteankuuma ilma, 18 kiloa olkapäillä ja yllä takki, kaulahuivi, huppari, farkut, sukat ja tennarit - olo oli kuin grillatulla tomaatilla. Bussin ja kahden metron sekä kävelymatkan päätteeksi seisoin kuitenkin oikean talon edessä. Olin saanut tamperelaiselta ystävältäni hänen tuttunsa yhteystiedot ja niitä raa'asti hyödyntämällä pumminut yösijan itselleni ensimmäisiksi öiksi Milanoon. Viiden hengen solukämppä paljastuikin oikein miellyttäväksi kattohuoneistoksi. Ja mikä parasta, kämppään kuuluu myös kattoterassi. Fantastico!

Ensimmäisen kokonaisen Milanopäiväni aamuna lähdin tutkimusretkelle Politecnico di Milanon kampusalueelle. Matka taittui mukavasti metrolla ja kampukselle oli helppo löytää asemalta - seurasin vain opiskelijalaumoja, joita liikkui alueella rutkasti. Yksi asia kuitenkin ihmetytti: kampusalue oli muutamaa hassua professoria ja vaihtaria lukuunottamatta lähes autio. Mihin ne kaikki juuri näkemäni opiskelijat oikein katosivat?
Kampuksella yritin päästä jonkin sortin opiskelijatoimistoon, joka harmikseni oli suljettu. Jotain hyötyä käynnistä kuitenkin oli, sillä jokainen näkemäni ilmoitustaulu oli täynnä asuntoilmoituksia. Suurin osa oli kaiken lisäksi vielä tarkoitettu solo per ragazze, ainoastaan tytöille. Viitisentoista puhelinnumeroa rikkaampana hyppäsin takaisin metroon.

Paluumatkalla päätin käväistä kaupungin keskustassa Duomon nurkilla. Valkoinen goottikatedraali oli edelleen häikäisevä, tosin se näytti pienemmältä kuin kahdeksan vuotta sitten, jolloin sen viimeksi näin. Liekö syynä käynnissä oleva kirkon remontti vai laajentunut henkinen (ehkä myös fyysinen?) kapasiteettini..

Ensi sunnuntaina on kaupungin vaihdon aika. Suuntana siis Siena ja kielikurssi, joka kestää koko syyskuun. Sitten palaan Milanoon ja ecco - sono una studentessa di architettura! Kielikurssi sai osakseen paheksuntaa tämänhetkisissä asuinkumppaneissani. Heidän metodinsa italian opettamiseen olisi seuraava: jokainen keskustelu käydään italiaksi, koko ajan, poikkeuksetta. Tämän lisäksi kielen on oltava virheetöntä - mikäli näin ei ole, joutuu rappukäytävään viideksi minuutiksi. Jos ei edelleenkään tuon viiden minuutin aikana opi virheestään vaan toistaa sen, joutuu jäähylle uudestaan. Ja uudestaan ja uudestaan.. kunnes italia sujuu soljuvasti.

Tehokasta, eikö?

Kuinka puhua virastomaailman kieltä

Taannoisesta hajoilusta huolimatta päätin lähteä uudelle tutkimusretkelle konttorien kokolattiamattojen tuoksuun. Ilmeisesti opin eilisestä jotakin. Pidin eleet ja ilmeet kurissa, nauroin oikeassa kohdassa ja katsoin silmiin. Myötäilin ja nyökyttelin. Tein muutaman katteettoman lupauksen. Puhuin selkeästi ja muistin olla kohtelias.

Kaikki oli ohi puolessa tunnissa ja taas hivuttauduin lähemmäs stressitöntä lähtöä!

6 päivää vielä. Olisikohan jo aika jännittää?

Paperisotaa - vai sotaa ilman papereita?

Sain syntymäpäivälahjaksi Jyrki Nissisen sarjakuvan "Kaikki vierailuni italialaisessa kodissa". Piirtäjä on sama kuin Auttajahai-sarjakuvalla (timanttia!). Innostuin kirjan nimestä (ja sarjakuvista), joten nimesin blogini sen mukaan.
Syykin blogiin on. Lähden vaihto-opiskelemaan. Viikon päästä.
Kas siinäpä alustus.
Lähtöjärjestelyt ovat.. vaiheessa (pitäiskö jo hankkia se rinkka?). Lennot sentään on jo varattu. Vakuutusyhtiössä kävin viimeinkin tänään. Sekä Kelalla. Tiedustelumatkani jälkeen ymmärsin taas hiukan vähemmän Suomen virastobyrokraattisesta nokkimisjärjestyksestä. Luulin saavani vastauksia, sainkin vain kysymyksiä ilman vastauksia. Luulin saavani turvallisen vakuutuspaperinivaskan mukaani - sain sähköisen "paperittoman palvelun". Laskun virkailija sentään lupasi onneksi tulostaa ihan saman tien.
Ilmeisesti en ymmärrä kaikkea mitä pitäisi. Mutta ei kyllä ehkä ymmärtänyt se virastotätikään.

Milanoon. Tuntuu kovin epätodelliselta koko lähtö.. ehkä kaipaan jotain konkretiaa näihin valmisteluihin. Taidanpa ostaa huomenna sanakirjan.