Paluu

Olen kotona.

Suomessa on - (tässä jouduin miettimään sopivaa ilmaisua niin kauan, että hämmennyin itsekin, enkä osaa kuvailla tähän yhdellä sanalla, millaista Suomessa on.). Yritän purkaa paluukokemustani siis pienempiin paloihin ja kummastella joitakin suomalaisuuden piirteitä, jotka ikään kuin paljastuivat minulle nyt ensi kertaa.

Olen edelleen innoissani paluustani, mutta on silti hassua, kuinka ennen niin tutulta tuntuneet asiat saavat minut oudoksumaan kotimaatani ja miettimään tosissaan, kuinka erilaisia nämä kaksi valtiota - Italia ja Suomi - voivatkaan olla. Jotenkin syksyllä Italiaan lähtiessäni olo perillä ei ollut yhtä kummastunut.

Ensinnäkin, nyt tuntui lentokentällä hullulta, että ympärilläni kaikki puhuivat suomea. Ja siis: Puhuivat. Hitaasti. Ja. Rauhallisesti. Että. Varmasti. Kaikki. Menee. Perille. Kerralla. Hihittelin tälle hitaalle, hieman yksinkertaiselta ja monotoniselta kuulostavalle ääntelylle ja mietin samalla, kuinka pitkä aika olikaan siitä, kun väenpaljouden puheensorina oli todella viimeksi ollut ympärilläni suomenkielistä. Hitauden ja rauhallisuuden olin huomaavinani myös ihmisten liikkeissä ja eleissä. Jotenkin kaikki näyttivät aluksi hyvin jähmeiltä. Katsekontaktin välttely tuntui häiritsevältä - taas asia, johon en ollut aiemmin juuri kiinnittänyt huomiota, mutta jonka nyt huomasin kaikkialla. Mikä siinä katukiveyksessä on niin kiehtovaa, että muuta ei voi kuvitellakaan vilkaisevansa kaupungilla kävellessään?

Puhtaus hämmästytti. Julkisten tilojen lattiat kiilsivät, kadut olivat lähes roskattomat ja ulkoilma raikkaan tuoksuista, lumentuoksuista jopa. Kylmä, puhdas talvi-ilma tuulahti kasvoilleni, kun astuin kentältä ulos odottamaan veljeni kyytiä. Valoa ihmettelin myös. Kuinka jo nyt, tässä aikaisessa vaiheessa kevättä päivänvalo oli edelleen havaittavissa seitsemän jälkeen illalla?

Vaikka olin etukäteen mielessäni jopa hieman pelännyt kaiken olevan täysin samanlaista ja muuttumatonta paluuni jälkeen, olikin oikeastaan turvallista huomata, kuinka niin monet jutut todellakin olivat ennallaan. Toisaalta, ehkä olin vain itse saanut kaikkeen tarpeeksi etäisyyttä, että asiat, joihin olin kyllästynyt, pystyi "löytämään uudelleen".

Muutaman ystäväni kanssa juteltuani ymmärsin myös vaihtokokemuksen poistaneen kynnyksen Suomesta lähtemiselle ja ulkomailla pidempään oleilulle. Päätin, että seikka on hyvä tiedostaa siinä vaiheessa, jos seinät tuntuvat taas joskus kaatuvan päälle tai odottamaton, ohittamaton tilaisuus työn, opiskelun tai vastaavan suhteen avautuu jossain Suomen rajojen ulkopuolella. Pidän tämän tiedon tuomasta vapauden tunteesta, mutta toisaalta valtavasti myös siitä, kuinka hyvältä kuitenkin tuntui palata kotiin pitkän ajan jälkeen.

Varmaa on, että lähden vielä uudelleen pidemmäksi aikaa vieraaseen maahan. Kokemus oli niin rikastava ja ainutlaatuinen, että tahdon kokea saman toiste. Tai kolmesti. Tai..

Olkoon tämä blogini viimeinen teksti. Kiitos lukijoille mielenkiinnosta ja jättämistänne kommenteista. Näin viimeisen tekstin kunniaksi tahtoisin vielä pyytää, että kaikki, jotka ovat jossain vaiheessa blogiani seuranneet, jättäisivät tähän tekstiin kommentin ikään kuin vieraskirjan tapaan. Anonyymisti tai nimen kanssa ja kommentiksikin kelpaa ihan mikä vain. Olisi hienoa saada tietää, kuinka moni seikkailujani on seurannut.

Kukaties aloitan uuden blogin.. sitten kun Seuraava Ohittamaton Tilaisuus ilmaantuu.

Loppu.