Tilannekatsaus

Opiskelu: Viimeisiä luentoja tässä istutaan. Helmikuun alussa alkaa tenttikausi ja minullakin on jopa kolme tenttiä. Yksi niistä on suullinen esitelmä, yksi suullinen tentti ja viimeinen tavallinen, kirjallinen tentti (jossa, epätavallista arkkitehtiopiskelijalle, joudun laskemaan fysiikkaa). Lisäksi valmisteilla on kirjallinen työ arkkitehti Eliel Saarisesta sekä portfolio sisustussuunnittelun kurssille. Kuka vielä väittää, etteivät erasmusvaihtarit opiskele?

Kieli: Olen hyväksynyt kielitaitoni tason ja sen, etten puhu täydellistä italiaa, mutta pärjään tilanteessa kuin tilanteessa. Enää ei myöskään esiinny stressiä oppimiseen/oppimattomuuteen liittyen. Tosiaan, kielestä kun oli puhe.. poltin eilen kieleni kahvissa. Ehkä sitä espressoa ei ihan niin nopeasti tarvitse juoda.

Sää: Harmaata, eilen satoi. Tänään tosin oli kuivempaa ja olin jo haistavinani kevään kävellessäni Politecnicolle. Ilma ei ole enää samalla tavalla hyytävä kuin muutama viikko sitten ja sisälläkin tarkenee taas paremmin.

Asunto: Kämppikset ovat edelleen mukavia ja varsinkin Ninon kanssa on hauska vitsailla. Francesco on stressantunut ja Alessio paljon poissa kotoa. Neljällä nettisivulla on jo huoneestani vuokrailmoitus ja huomenna vien vielä ilmoituksia Politecnicolle ja ehkä jopa keskustan yliopistoille. Joku jättää tiskit tiskaamatta melkein joka kerta. Onneksi on Maria, siivojamme.

Kaupunki: Milano alkaa tuntua tutulta. En enää tarkkaile ihmisiä samalla tavalla tai kuuntele tarkasti jokaista ääntä, tuijota jokaista kadunkulmaa tai aukiota, niinkuin uudessa paikassa on tapana tehdä. Se on tavallaan myös harmi, mutta niin se vain menee. Onneksi edelleen on asioita, joita voi fiilistellä kerta toisensa jälkeen, tässä muutamia: vanhat kolisevat ratikat ja niiden kattolamput, erilaiset kahvikupit jokaisessa kahvilassa, parvekkeeltani avautuva maisema, tunnnelista asemalle saapuvan metron ääni, ryppyiset, hymyilevät mummot ja tuoreen leivän tuoksu kadulla leipomoa ohittaessa.

Vapaa-aika: Kuluva viikko on mennyt tiiviisti koulutyön parissa, kahdesta syystä: 1. Tentit ja deadlinet lähestyvät. 2. Lähden perjantaina viikoksi Itävaltaan alpeille laskettelemaan, joten kaikki koulutyöt eivät luonnollisestikaan seuraa minua sinne (aion silti ottaa joitain muistiinpanoja mukaan, jos edes lennoilla lukisi..). Muu vapaa-aika menee tavallisiin askareisiin ja viikonloppuillat useimmiten ympäri kaupunkia. Tai, niinkuin vielä hetki sitten, vierailijoiden seurassa.

Tulevat kuukaudet: Helmikuun loppuun on tekemistä Milanossa, mutta maaliskuun alkua lukuunottamatta ovat suunnitelmat vielä auki. Niiden aika on - myöhemmin. Tällä hetkellä en ole vielä varma, millä aikataululla palaan Suomeen tai teen mitään muutakaan. Mutta kyllä mä sen keksin. Ennemmin tai myöhemmin. Pidän itseänikin tällä tavoin jännityksessä.

Ajankohtaisuudet taisivat loppua tähän. Ai niin, en vieläkään pidä niistä mustekaloista kauppojen kalatiskeillä.

Sisko ja sen veli

Jouko tuli viikko sitten sunnuntaina kylään! Niinkuin aikaisemmatkin vieraani, lentokenttäbussi toimitti veljeni rautatieasemalle, jossa olin vastassa.
Alkuviikko sujui rattoisasti, Jouko nukkui aamulla sillä välin kun kävin luennoilla, ja iltapäivällä kiersimme joko alennusmyyntejä tai kaupungilla muuten vain. Löysimme noin kolmasosalla alkuperäisestä hinnasta Joukolle kauluspaitoja, pikkutakin ja silkkikravatin. Itse sen sijaan ostin (tähän pitää nyt vähän hehkuttaa) Ihanan Roberto Cavallin Oranssin Silkkimekon. Alkuperäinen hinta oli 200 euroa, mutta nyt maksoin mekosta vain 55 euroa. Saappaatkin ostin. Mustat, nahkaiset. Nekin ovat hienot. No, se ostoksista.

Tiistai-iltana kävimme katsomassa Interin kotipelin Genovaa vastaan. Coppa Italia -matsit ovat sinänsä jännittäviä, että hävinnyt joukkue putoaa saman tien jatkosta. Hieman jännitti, pelaisivatko "suuret tähdet" ollenkaan, sillä toisinaan valmentaja peluuttaa esimerkiksi Serie A:n peleissä vähemmän peliaikaa saavia pelaajia juuri näissä "vähemmän tärkeissä" matseissa ja antaa tähtipelaajien huilata. Hyvin kuitenkin kävi, ja kentällä hyörivät muun muassa Adriano sekä tietenkin Ibrahimovic sekä oma suosikkini, maalivahti Francesco Toldo. Liput peliin olivat Serie A:n pelejä edullisemmat, joten ostimme liput parhaille paikoille ja pääsimme seuraamaan matsia pehmustetuilta penkeiltä, lähietäisyydeltä. Inter voitti Genovan 3-1, joten reissu meni nappiin myös sen osalta. Forza Inter!

Torstaina kävimme Torinossa. Ilma oli kolea, joten kaupungilla kiertely ei houkuttanut, vaikka suuressa kaupungissa olisi paljon nähtävää. Sen sijaan menimme iltapäiväksi elokuvamuseoon. Museon laajuus yllätti ja reilu kolme tuntia kului pikaisesti. Museo on rakennettu La Mole Antonelliana -nimiseen korkeaan torniin (joka on muuten Iltalian 2 sentin kolikossa), joten museolippuun sai sisällytettyä myös maisemahissilipun. Vaijerin varassa nouseva hissi kohosi museosalin läpi tornin katolle, josta avautuivat huimaavat näkymät alapuolella levittäytyvään Torinoon.
Illalla kävimme vielä pizzalla ja otimme junan takaisin Milanoon.

Perjantaina kiersimme vielä hieman kaupunkia keräten nälkää iltaa ja suunnittelemaamme pitkän kaavan illallista varten. Ravintola Sabatinissa söimme ja joimme hyvin, jonka jälkeen lähdimme vielä Joukon työkavereiden kanssa Milanon yöhön.

Seuraavana aamuna veljeni jatkoi matkaa alpeille lennonjohtajien laskettelureissulle. Itse jäin Milanoon ja yritän nyt saada suurimman osan koulutöistä tehtyä ennen perjantaita, jolloin itse vuorostani lähden viikoksi alpeille laskemaan. Sieltä kelpaakin sitten palata Milanoon suorittamaan tentit.

Meneepä aika nopeasti. Lukukausi on jo lopuillaan, vaikka tuntuu, että kurssit olisivat vasta alkaneet.

Se siitä lumesta sitten.

Suli pois. Peccato. Mutta hetken oli nättiä ja äänet vaimeita.

Uudesta vuodesta piti oikeastaan kirjoittaa.

28.12. Pipsa, Jukkis, Minja ja Joonas löysivät perille vuokra-autollaan - myös näköjään ilman gps:ää. Vietimme muutaman turistipäivän Milanossa tärkeimmät nähtävyydet kiertäen. Ruokakulttuuriin tutustuimme mm. mukavassa sushipaikassa, joka on aivan asuntoni lähellä. Kukkavaasit ja maustepurkit siellä vahingossa hieman kaatuilivat, mutta ainakin meillä oli hauskaa.

30.12. lähdimme kohti Roomaa. Ajettavaa on Milanosta noin 600 kilometriä, joten kuutisen tuntia matkaan vierähti. Ajoreittimme kulki kuitenkin Toscanan läpi, joten maisemia kelpasi ihailla. Sää myös lämpeni mukavasti etelään ajettaessa, ja Milanon nollakeli vaihtui Rooman 10 lämpöasteeseen. Löysimme hostellin tovin etsiskelyn jälkeen. Hostel Bella Roma on pieni hostelli, jossa taisi olla vain kuusi huonetta. Paikan kodikkuus, siisteys ja ystävällinen henkilökunta yllättivät. Hostellista löytyi myös Hanna, joka oli lentänyt Roomaan samana päivänä.
Kuusihenkisellä seurueella lähdimme siis hetken ihmeteltyämme etsimään ravintolaa. Hostellimme sijaitsi melko lähellä Vatikaania, jonka muurien lähettyviltä löysimme viihtyisän Trattorian. Hinnat olivat kohdallaan ja ruoka erinomaista.

Uudenvuoden aattona kiertelimme kaupunkia aurinkoisessa säässä ja ihmettelimme ikuisen kaupungin nähtävyyksiä. Circo Massimo, Colosseum, Fontana di Trevi, Pantheon, Piazza di Campidoglio, Castel Sant' Angelo sekä monet muut kohteet osuivat reitillemme. Mukanamme meillä oli Forssan kaupunginkirjaston Rooma-opas, josta Jukkis luki meille pätkiä kunkin nähtävyyden kohdalla. Kamerat heiluen sulauduimme kaikkialla vellovaan turistimassaan vallan hyvin ja siitä oli hauska repiä huumoria. Prosecco-lasilliset virkistivät kun jalka ei enää noussut tavalliseen tahtiin.

Illansuussa palasimme hostellille levähtämään, tarkoituksena suunnata illallisen kautta kaupungin hulinaan. Lähteminen hostellilta kuitenkin vähän venähti, joten tyydyimme kiinalaiseen ruokaan reitillä keskustaan. Ravintola tosin oli aivan täynnä paikallisia ja ruoka hyvää, joten tunnelma oli katossa. Uskomattominta oli, kun ravintolan nurkassa alettiin äkkiä laulaa karaokea! Meinasin tukehtua katkarapuihini kun nauratti niin. Tilanne vain oli kovin absurdi: uudenvuoden aatto Roomassa kiinalaisessa ravintolassa karaokea kuunnellen! Niinpä.

Ehdimme Castel Sant'Angelon kohdalle kun oli aika poksauttaa proseccopullot! Siinä sitten keikuimme linnan kupeessa, otimme valokuvia ja soittelimme Suomeen. Jatkoimme matkaa vielä Piazza Navonalle, joka oli jo aika tyhjillään. Osa porukasta lähti takaisin hostelliin ja loputkin Hannan kanssa ansiokkaasti hukkasimme. Löysimme kuitenkin vahingossa mukavan pienen klubin aukion lähistöltä, jonne keplottelimme maksamatta sisään ja jossa tanssimme koko illan. Ilmeisesti menomme oli hieman villimpää kuin paikallisilla, sillä dj tuli illan päätteeksi kiittämään meitä hyvästä meiningistä. Hymyssä suin lähdimme hostellille - kaatosateessa. Kauaa ei hymyillyttänyt, koska tuntui siltä, että sade oli huuhtonut myös kaikki Rooman taksit olemattomiin. Puolen tunnin kävelyn päätteeksi olimme aivan läpimärkiä, mutta onneksi perillä.

Uudenvuodenpäivänä suurin osa paikoista oli kiinni, mutta löysimme ruokapaikan joltain sivukadulta ja olimme tyytyväisiä pizzoihimme. Illalla kävimme vielä vähän kiertämässä kaupunkia, mutta vaikka sade olikin jo lakannut, märät kadut ja suljetut liikkeet eivät kauaa jaksaneet houkutella. Espanjalaiset rappuset ja Piazza del Popolon leijonat nähtyämme suuntasimme nukkumaan.

2.1. lähdimme iltapäivällä takaisin Milanoon. Aamulla kävimme toiveikkaasti myös Piazza San Pietrolla, mutta nähtyämme satojen metrien mittaiset jonot, hylkäsimme ajatuksen Vatikaanivierailusta. Eräs matkaopas kertoi nähneensä vastaavat jonot paikalla viimeksi elokuussa..

Viimeisen Milanopäivän vietimme outlet-myymälöitä ja alennusmyyntejä koluten. Illalla laitoimme ruokaa kotona, sillä matkalaisilla oli tiedossa aikainen herätys sunnuntaiaamuna.

Viikko meni hujauksessa loistavassa seurassa ja rennolla meiningillä. Kiitos Pipsa, Minja, Jukkis, Jope ja Hanna!

Neve, finalmente!

Kuva on otettu parvekkeeltani.
Milanon lentokentät ovat kaaoksessa ja teitä on poikki kovan lumisateen takia.
Mutta täällä kaupungissa lumi piristää, vaikka kadut ovatkin vähän loskassa.
Toivottavasti veljeni pääsee lauantaina lentämään tänne ongelmitta, muuten aion suuttua lumelle.

Joka tapauksessa, tällä hetkellä lunta sataa koko ajan lisää ja mieliala on korkealla!

Magritten vaikutus

"Onko opiskelijoille alennuslippua?" Ahaa, 7 euroa. No hyvä, ajattelen ja maksan lipun kympin setelillä. Vaihtorahoja taisi olla niukasti koska saan käteeni kasan kolikoita viisisenttisistä ylöspäin. Noh, mitäpä tuosta. Sujautan kolikot kukkarooni ja avaan päällystakkini - sisällä on onneksi lämmin verrattuna tammikuisen Milanon kosteaan hyytävyyteen.

Astelen ensimmäiseen saliin ja alan kiertää seinänvierustoja hitaasti tarkkaillen niille ripustettuja tauluja. Jotkin ovat niin pieniä ja täynnä yksityiskohtia että on kumarruttava hyvin lähelle kangasta. Silloin tunnen aina salivahdin silmät niskassani. Selvä, vahdin mielenrauhan vuoksi nojaan hieman taaksepäin ja tarkkailen värejä ja siveltimenvetoja. Sitten astun kauemmas saadakseni vielä kokonaisvaikutelman kuvasta. Ja seuraavan taulun luo. Jotkin kuvat ohitan vain vilkaisulla. Muistan, kuinka helpottavaa oli tajuta jossain vaiheessa, että kaikista tauluista ei tarvitse kiinnostua. Mielummin vietän oikeasti pysähdyttävien teosten edessä kauemmin kuin syynään jokaisen millintarkkaan läpi.

Seuraavassa salissa eräs teos kolahtaa täysillä. Kuvassa sinänsä ei ole mitään erikoista, siinä on aurinkoinen maisema, jossa on talo ja puita ja niitty. Mutta yhden taulun sijaan kuva koostuu neljästä pienestä taulusta, ikäänkuin valmis maalaus olisi leikattu paloiksi. Palat sijaitsevat kuitenkin sen verran kaukana toisistaan, että niiden väliin jäävässä tilassa voi kuvitella tapahtuvan jotain, mitä kuva ei kerro. Millainen jännite tyhjän seinän ja kuvapalojen väliin syntyykään! Hymyillen jatkan kierrosta.

Maalaus öisestä Pisan tornista ja siihen nojaavasta valtavasta... lusikasta. Teoksen nimi saa mielen laukkaamaan. "La nuit de Pise" (=Pisan yö).. mitä tapahtuukaan tornille, kun turistit lähtevät illalla hotelleihinsa? Jättiläislusikka nostetaan paikoilleen tukemaan tornia yön tunneiksi, jotta se jaksaa taas pysyä vinossa ja kaatumatta seuraavan päivän. Hmm.. kyllä, ajatusleikit ovat toisinaan hauskoja.

Välillä pysähdyn seuraamaan muita näyttelyn kävijöitä. Turkkiin pukeutununeella rouvalla näyttää olevan kiire, sillä hän lähes juoksee salien läpi silmäillen hätäisesti muutamaa taulua päätänsä pudistellen. Jollekin taide-elämys voi olla myös toisenlainen: eräs pikkupoika kiertää saleja ääniopastusta kuulokkeista kuunnellen - taulujen katsomisen sijaan hän yrittää kurkkia niiden taakse tai pujahtelee sinne tänne sokkeloisessa näyttelytilassa. Eräs kookkaimmista ja vaikuttavimmista tauluista on ripustettu sermille, jonka taakse jää pimeä nurkka. En ylläty, kun poika kävelee määrätietoisesti taulun taakse pimeään nurkkaan vilkaisemattakaan suurikokoiseen teokseen. Kaksi nuorta tyttöä kävelee salien läpi ja puhuu taukoamatta. Välillä he sentään pysähtyvät jonkin kuvan eteen, katsahtavat siihen tai osoittavat jotain yksityiskohtaa vain jatkaakseen taas loputonta sanamaratoniaan.

Pysähdyn pidemmäksi aikaa taulun eteen, jossa taustalla oleva taivas muuttuukin saumattomasti osaksi etuosan kiveystä ja "taivaan palat" heittävät taakseen varjot. Miten joku on voinut kuvitella tämän kaiken?

Osittain jopa naiivit teokset saavat todella inspiraation heräämään ja hymyn huulille, mutta muutama kammottava kuvakin joukkoon mahtuu. Eräässä kuvassa nainen on värikkäiden lintujen ympäröimänä. Kuva on kaunis, kunnes huomaan, että naisella on kädessään yksi linnuista, josta hän on haukkaamassa palaa silmät puoliummessa. "Le plaisir", todellakin. Toinen vaikuttava, mutta kovin pelottava taulu kuvaa pöllöjä, jotka kasvavat pensaasta. Niiden mustat kiiluvat silmät ja kuvan pahaenteiset, likaiset värit saavat kuvittelemaan jotain lintupaholaisia, jotka syntyvät epäluonnollisella tavalla suoraan kitukasvuisesta puskasta.

Ehkäpä oli kulunut liian pitkä aika edellisestä taidenäyttelystä tai sitten Renè Magritte vain osui juuri oikeaan kohtaan, hetkeen ja paikkaan.

Uudesta vuodesta Roomassa kirjoitan pikimmiten!