Parempi olo

Alkuviikko meni huonoissa tunnelmissa, kun kuulin suru-uutisen Suomesta. Alakulo sai normaalit päiväaskareet tuntumaan yhdentekeviltä ja turhilta. Ensimmäistä kertaa oli ikävä kotiin - kaikki Italiassa ärsytti. Ihmisten tapa puhua ja elehtiä, ruokakaupan tungos ja kalatiskin limaiset mustekalat, liikenteen kaaos, melu, kämppisten italialta kuulostava englanti ja jopa auringonpaiste ottivat päähän. Ehkä surun kautta kanavoituivat myös kulttuurishokin oireet. Maanantai-iltapäivän pysyttelin omissa oloissani huoneessani musiikkia kuunnellen.
Tiistaiaamuna minulle tarjoutui yllättäen tilaisuus lähteä Veronaan, jossa asuu kolme suomalaista Sienan kielikurssilta. Heidän ystävänsä oli tulossa vierailulle, mutta lensi Milanoon, joten kävimme maanantai-iltana syömässä ja tiistaina otimme junan Veronaan. Muutama päivä turistina ja hyvä seura piristivät ja Milanoon tuntui helpolta palata.

Viikko sitten sunnuntaina olin Lago Maggiorella. Italialaisilla ystävilläni on bändi nimeltä Just Peanuts ja järvelle lähdettiin musiikkivideon kuvauksia varten. Ajattelin vain lähteväni mukaan seuraksi ja katselemaan maisemia, koska kuulin, että autoissa olisi tilaa. Lauantai-iltana bändin basisti Andrea kuitenkin soitti ja pyysi minua pakkaamaan mukaan vaatteet, jotka soveltuisivat hääjuhlaan. Musiikkivideon tarinassa juhlitaan häitä, joten loppujen lopuksi olin mukana kuvauksissa häävierasta leikkien. Filminpätkä kuvattiin videon ohjaajan talossa, ja kukkuloilta alas järvelle katsellessa ei voinut muuta kuin pidättää henkeään ihastuksesta. Kuulas mutta kolea sää sai kuvattavat hytisemään juhlatamineissaan, mutta hauskanpito ei unohtunut hetkesikään. Puhkiuupuneena palasin illalla kotiin.

Kulunut viikonloppu meni Milanossa ilman sen kummempia alustavia suunnitelmia. Kuitenkin loppujen lopuksi joka päivälle ilmaantui tekemistä. Perjantaina tulin lenkiltä kotiin, mutta kauaa en ehtinyt jäähdytellä kun jo lähdimme kämppikseni Ninon valmistujaisjuhliin. Teekkarit ovat täälläkin iloista joukkoa, joten kahden valmiin diplomi-insinöörin, Ninon ja hänen ystävänsä, valmistujaiset olivat railakkaat bileet. Klubilta oli meille varattu oma tila jonne ruuat, kuohuviinit ja kakut ilmestyivät tasaisena virtana. Olin ylpeä itsestäni kun sain käytyä kokonaisia keskusteluja italiaksi vieraiden kanssa baarin melusta huolimatta. Paikalla oli myös belgialainen tyttö, jonka kanssa päivittelimme italialaisten miesten macho-kulttuuria eriyisesti juomien tarjoamisen suhteen. Omaa drinkkiä ei saa maksettua vaikka kuinka yrittäisi...

Lauantaina olin muiden erasmus-vaihtareiden kanssa opastetulla keskustakävelyllä Milanossa. Parhaaksi anniksi jäi pienenpieni kirkko aivan Duomon lähistöllä, joka näyttää liiskaantuvan kahden talon väliin, niin ahtaaseen paikkaan se on rakennettu. Sisällä kirkossa oli kuitenkin yllättävän avaraa, kiitos arkkitehti Bramanten ja kikkojen, joita on käytetty luomaan illuusio isosta tilasta. En aio paljastaa yllätystä tässä, sillä se pitää itse käydä näkemässä. Tässä kirkossa sytytin myös kynttilän tädilleni ja olin hetken ajatuksissani mukana hautajaisissa.

Sunnuntaina saapui serkkuni Anni kylään. Iltapäivä meni kaupungilla pyöriessä. Kävimme tietysti Duomossa ja osallistuimme vahingossa myös messuun, joka oli juuri alkamassa. Olimme kirkon etuosassa köydellä suljetulla alueella, kun vartijasetä käveli kiivain askelin meitä kohti. Olin varma, että hän ohjaa meidät saman tien ulos, mutta hän kysyikin vain, oliko aikomuksemme osallistua messuun. Nyökkäilimme sujuvasti ja hän ohjasi meidät penkkiin. Siinä sitten vietimme ainakin puoli tuntia, koska emme uskaltaneet poiskaan lähteä. Toisaalta oli mielenkiintoista nähdä kaikki rituaalit läheltä ja tuntea itsensä "paikalliseksi". Ryppyisien signorien vierestä sitä kelpasi vilkuilla turisteja, jotka kurkkivat kirkon etuosan sulkevien aitojen takaa kameran salamat vilkkuen.

Suru

Sain kuulla eilen, että rakas tätini nukkui pois.

Tärkeä vieras

Viikko sitten perjantaina olin rautatieasemalla vastassa lentokenttäbussia, joita tuli toinen toisensa perään - ilman vierastani. Viimein asemalle saapui bussi, josta hyppäsi ulos tuttu hahmo! Kaikkien italialaisten keskeltä erotin tutut kasvot - äiti!

Vaikka itsekin olen vielä hieman turisti Milanossa, onnistuimme ottamaan kaupunkia haltuun ihan kiitettävästi. Ensimmäisenä iltana löysimme aivan asuntoni kulmilta peri-italialaisen Trattorian, joka osoittautui loistovalinnaksi: olimme todellakin ainoat turistit koko ravintolassa, ruoka oli konstailematonta, mutta erinomaista. Ravintolan autenttisuudesta kertoi myös se, että kukaan henkilökunnasta ei puhunut sanaakaan englantia. Italialla oli siis pärjättävä mikäli tahtoi syödä.
Samaisessa Trattoriassa kävimme vielä uudelleen ja tilasin pastaa, joka mielestäni oli liian pehmeää, eli ei al dente. Lähetin annoksen takaisin keittiöön, jonka jälkeen kokki itse tuli pöytäämme selittämään, että kyseessä oli tuorepasta, joka keitettäessä muuttuu pehmeämmäksi kuin tavallinen pasta, mutta että on totta, että jotkut pitävät pastasta kypsempänä kuin toiset. Hänen äänensävynsä oli tiukka, mutta ei vihainen, joten kohteliaasti selitin, että mielestäni pasta olisi parempaa, jos se olisi kovempaa. Hän sanoi tekevänsä minulle uuden annoksen ja keitti pastaa vain kaksi minuuttia. Huolestunut ilme muuttui kokin kasvoilla huojennukseksi, kun tällä kertaa pasta oli erinomaista ja herkullista. Hymyillen kokki tuli vielä itse tarjoilemaan tilaamamme pääruuat.

Sunnuntaina oli korkeakulttuurin vuoro. Päivällä kiersimme Milanon kalleimmat muotikadut näyteikkunoita ihaillen. Illalla oli vuorossa pianokonsertti La Scalassa. Teatteri on ihan Milanon keskustassa ja yksi maailman kuuluisimmista. Upeat sisätilat mykistivät. Seinät olivat kultaa täynnä ja aulan kristallikruunut sädehtivät niin että häikäisi. Pääsali oli kuin suoraan elokuvista: hevosenkengän muotoisen permannon laidoilla kohosi kuusi kerrosta samettiverhollisia parvekkeita, joita valaisivat rypäleterttumaiset valaisimet. Salin hämyisässä tunnelmassa oli helppo kuvitella itsensä 200 vuotta ajassa taaksepäin. Itse konsertin parasta antia oli Maurice Ravelin teos, jonka sävelet aiheuttivat kylmiä väreitä ja saivat muistamaan, miksi impressionistisäveltäjät kuuluvat suosikkeihini.

Tietysti kolusimme myös kauppoja läpi minkä kerkesimme ja hankimme lisää hyviä ravintolakokemuksia äitini milanolaisen ystävän, Brunan avustuksella. Politecnicokin tuli nähtyä sekä modernin arkkitehtuurin historian luennot, jonne vein äitini kuunteluoppilaaksi. Seuraavalla luentokerralla professori kysyi minulta, oliko mukana ollut viimekertainen vieras kenties äitini. Olin varma, että hän ei edes ollut huomannut äitiäni täpötäydessä luentosalissa. Professori oli iloinen selittäessäni hänelle italiaksi, että äitini oli viihtynyt ja myös ymmärtänyt luennosta suuren osan, koska on itsekin opiskellut italiaa.

Aika kului äitini kanssa nopeasti. Tuntui, että puoli viikkoa meni kuin siivillä ja olikin jo tiistai-ilta. Keskiviikkoaamuna seisoimme taas samalla bussipysäkillä, kun oli lähdön aika. Hyvästelimme ja äiti nousi bussiin. Itse sen sijaan hyppäsin takaisin metroon ja söin aamiaiseksi ruisleipää, kahvia ja puolukoita jogurtin kera - niin kuin muinakin aamuina tällä viikolla. Tuliaiset tosiaan hupenevat nopeaa tahtia...
Onneksi salmiakkia on vielä jäljellä.

Ruotsalaisten lakanoiden metsästys

Toinen viikko on kulunut Milanossa tähän asti melko rauhallisissa merkeissä, koska päänsärkyisenä flunssaa peläten en ole paljon yliopistoa kauempana käynyt. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että tauti vain pelotteli ja olo on kohentunut. Ehkä lämmennyt sää vaikuttaa asiaan. Esimerkiksi tänään päivällä oli tultava pois parvekkeelta, kun suorassa auringonpaisteessa tuli hihattomalla hiki.

Keskiviikkona rekisteröidyin opiskelijaksi, ja kaikki kävi itse asiassa yllättävän yksinkertaisesti. Vartissa minulla oli opiskelijanumero ja valtuudet ilmoittautua kursseille, päästä kirjastoon, tietokoneluokkiin sekä hankkia opiskelijahintainen kausilippu metroon. Opiskelijakorttia joudun kuitenkin odottamaan vielä viikon-pari kuten joutuisi Suomessakin.
Kahden uuden kurssin piti alkaa tällä viikolla, mutta toisen luennot oli peruttu. Toisella kurssilla olen ainut ulkomaalainen opiskelija, mutta opettaja oli erittäin ystävällinen ja kannusti valitsemaan kurssin. Suurin osa kirjallisuudesta on englanniksi ja luentojen diat saa halutessaan omalle muistitikulle talteen, joten päätin kokeilla.

Eilen selviydyin vihdoin viimein Ikeaan. Ajoin ensiksi metrolla punaisen linjan pääteasemalle ja otin sieltä vielä bussin, joka vei kävelyetäisyydelle tavarataivaasta. Punaisen metron tällä asemalla, Biscegliessä, olisi sijainnut myös eräs asunnoista, jonka harkitsin vuokraavani. Aseman ympäristö oli kuitenkin luotaantyöntävä nukkumalähiön ja teollisuusalueen sekoitus, joten huokaisin helpotuksesta ajatellessani kotia toisella puolella kaupunkia.
Vaikka moni muu asia on Italiassa toisin tai jopa päinvastoin kuin Suomessa, Ikea on ja pysyy samana. Löysin lakanat, pyyhkeet, peitot ja tyynyt helposti ja olin tyytyväinen. Mainion reissusta kuitenkin teki se, että tavaroiden lomassa oli myös pieni nurkkaus, Ikea Food! Ruisnäkkileipää ja Snöre-lakunauhoja kassissa poistuin tavaratalosta hymyillen. Kuljin läpi pimenevän parkkipaikan takaisin bussipysäkille näkkileipää nakertaen. Maku oli kotoisa ilman päällysteitäkin.
Toinen kauan listalla ollut ostos oli pyörän lukko. Olin koettanut katsella sopivaa liikettä ympäri kaupunkia, mutta lopulta löysin kaupan korttelista taloamme vastapäätä. Naurahdin, kun tajusin, että isoin kirjaimin liikkeen ikkunaan painettu "tutto per la securità" ei ollut osunut silmiini aiemmin. No, ostin lukon. Se on keltainen, kiiltävä ja hieno, joten nyt ei enää mikään pidättele kokemasta Milanoa pyörän selästä käsin.

Huomenna on tärkeä päivä. Äiti tulee kylään ja viipyy aina ensi keskiviikkoon saakka! Se, jos mikä on parhautta parhaimmillaan.

Iltamenemisiä ja retki järvelle

Ensimmäinen kokonainen viikko milanolaisena on takana. Enää en eksy ihan joka kerta kun olen palaamassa kotiin, "kulmat" alkavat käydä tutuiksi. Myös kaupunki alkaa hahmottua pikku hiljaa ja varsinkin metrolinjojen avulla on jo helppo paikallistaa itsensä.

Perjantaina olin ulkona kahden kämppikseni, Alession ja Francescon kanssa. Söimme kotona ja lähdimme sitten Navigliin, joka on alue kaupungin eteläpuolella täynnä kahviloita, ravintoloita ja baareja. Oli hauskaa olla heidän kanssaan liikkeellä, puhua italiaa ja nähdä, missä paikalliset käyvät juhlimassa. Yöt alkavat viiletä, mutta kadut olivat silti täynnä ihmisiä. Liekö täälläkin syynä tupakkalaki tai kenties baarikaljaa halvempi, yömyöhään aukiolevasta kioskista ostettu olut.

Lauantaina yritimme olla kunnollisia, kulturelleja arkkitehtiopiskelijoita erään puolalaisen Agneskan kanssa, jonka tapasin kielikurssilla. Tarkoituksena oli käydä katsomassa Tadao Andon suunnittelemaa Giorgio Armanin showroomia. Vanhaan tehdasrakennukseen suunniteltuun komeuteen ei kuitenkaan ollut turisteilla asiaa, vaikka kohde on esitelty Wall Paperin City Guide Milanossa. Harmitti. Yritimme jopa puhua vartijaa ympäri kertomalla mitä opiskelemme ja kuinka tärkeää meidän olisi nähdä sisätilat opintojemme vuoksi, mutta setä ei lämmennyt, mulkoili vain ja sulki portin. Pettymykseen lievitystä toivat onneksi lukuisat kenkäkaupat, jotka osuivat paluumatkamme varrelle. Hinnat eivät kuitenkaan olleet opiskelijan kukkarolle sopivia, joten tyydyimme vain ihasteluun. Joimme kahvit ja yritimme löytää kaupan, jossa myydään polkupyörän lukkoja. Tuloksetta. Francesco on luvannut pyöränsä minulle käyttöön, sillä hän ei itse sitä tarvitse. Vain lukko puuttuu, joten on jatkettava etsintää, sillä kaupungin haltuunotto polkupyörällä houkuttelee valtavasti.

Lauantai-iltana olin liikkeellä Agneskan ja hänen kämppistensä kanssa. Aluksi menimme Aperitivolle, joka Milanossa tarkoittaa, että yhden juoman hinnalla saa syödä buffetpöydästä niin paljon kuin haluaa. Baarit pitävät Aperitivoa tai Happy houria yleensä kuudesta yhdeksään, joten aika on juuri sopiva joko päättää työpäivä tai aloittaa viikonloppuilta. Ruuan taso vaihtelee paikasta riippuen jonkin verran, mutta yleensä tarjolla on pizzaa, voileipiä, salaatteja, pastaa, juustoja ja muuta suolaista. Aperitivo on suosittu varsinkin opiskelijoiden keskuudessa, sillä halvimmillaan vatsan täyteen saa viidellä eurolla, joskin tavallisesti hinta on kuuden-seitsemän euron välillä.
Syötyämme löysimme kadulta konsertin. Volkswagen-minibussi oli parkkeerattu keskelle katua ja bussissa soitti bändi. Kapealla kadulla konserttia rytmittivät ohiajavat ratikat, skootterit ja jopa ambulanssi. Bändi saatika yleisö vähät välittivät tästä, vaikka välillä ratikan ohittaessa muutaman sentin päästä tuntui, että jokin piazza saattaisi soveltua konserttipaikaksi hieman katua paremmin. Ilo oli kuitenkin irti ja ihmiset viihtyivät.

Tänään olimme eilisellä seurueella Comossa, joka sijaitsee noin 100 kilometriä Milanosta pohjoiseen. Como tunnetaan parhaiten samannimisestä järvestä, jonka ympärille kaupunki on rakennettu. Maisemat ovat huikaisevia, kun mäkinen maasto laskee suoraan järveen ja jyrkillä rinteillä olevat talot näyttävät siltä, että vyöryvät alas veteen koska tahansa. Sää oli lämmin, joten sunnuntairetki oli mitä parhain ja aurinkoinen puistopiknik toi mieleen kesän.

Huomenna on koulupäivä. Kaksi uutta kurssia alkaa ja luentoja on heti aamuyhdeksältä. Viime viikon luennoilla ymmärsin yllättävän paljon vaikka valaistustekniikka oli kauniiden lamppujen ihmettelyn sijaan fysiikkaa. Tästä olin kuitenkin innoissani, koska huomasin, että lukioaikaiset opit olivat vielä tallella jossain selkärangan nikamassa.

Eilen minulle selvisi myös arvoitus, jota olin jo hyvän aikaa pohtinut: Kuinka kolmen italialaispojan koti voi olla näinkin siisti? Vastaus selvisi lauantaiaamuna, kun ovisummeri soi. Sisään asteli Maria, siivooja, joka käy kerran viikossa puunaamassa kämpän puhtaaksi. Oma siivooja.. Kuinkahan monella opiskelijalla Suomessa käy siivooja? Veikkaisin nollaa. Täällä käytäntö näyttää kuitenkin olevan normaali.
Ikea-reissu on vielä tekemättä. Jospa huomenna olisi aikaa myös siihen.. makuupussissa nukkuminen rupeaa kyllästyttämään.