Asettautumista

Siirtymät ovat hetkeksi historiaa. Konkretisoin muuttoa latomalla vähät tavarani järjestykseen kaappiin, joka seisoi huoneessani tyhjänä minua varten. Asettelin ystäviltäni saadun Kiroileva siili -kortin näytille ja siivosin. Sitten join parvekkeella auringossa kahvia ja ihmettelin vastapäisen talon katolla lojuvaa polkupyörää. Tein listan hankittavista tavaroista: peitto, tyyny, lakanat... Lisäksi selvitin, että Ikeaan kulkee bussi täälläkin. Voi kuinka kätevää. Ostin kaupasta ruokaa ja etsin pankkiautomaatin, josta sain nostettua tarpeeksi käteistä vuokranmaksua varten. Vuokra maksetaan täällä kolmen kuukauden erissä, joten käteisen nostaminen näin isona summana vaati hieman vaivaa.

Aamupäivän vietin yliopistolla. Tarkoitukseni oli rekisteröityä opiskelijaksi, ja onnistuinkin siinä - melkein. Löysin tovin etsiskeltyäni oikean ilmoittautumistiskin, Studeskin, ja jonotettuani noin 45 minuuttia pääsin varaamaan ajan rekisteröintiä varten. Sain ajan ensi viikon keskiviikolle. Siihen asti saan kuulemma mennä Erasmus-opiskelijan oikeudella mille tahansa kurssille rekisteröitymättä. Studeskin tyttö myös neuvoi, kuinka pääsen netissä valitsemaan kursseja ja tarkastelemaan lukujärjestyksiä. Huomasin, että lähes kaikki mielenkiintoiset kurssit menevät päällekkäin ja jouduin tekemään vaikeita valintoja. Lopulta sain valittua itselleni neljä mieleistä kurssia: sisustussuunnittelun, valaistustekniikan ja modernin arkkitehtuurin historian kurssin sekä kurssin, jonka nimeä en osaa suomentaa, mutta jossa käsitellään elinympäristön fyysisiä ja psyykkisiä vaikutuksia ihmiseen. Näistä kaksi alkaa jo jopa tällä viikolla, kahden muun kanssa on odotettava ensi viikkoon. Lisäksi ilmoittauduin myös italian kurssille, Sienassa luodulle pohjalle on hyvä jatkaa kielen opiskelua myös teoriatasolla.
Tapasin yliopistolla myös kaksi tuttua kielikurssilaista, joilla kummallakaan ei ole Milanossa vielä asuntoa. Tunsin itseni hyvin etuoikeutetuksi kävellessäni muutamassa minuutissa koululta kotiin.

Kolme kämppistäni Alessio, Nino ja Francesco ovat mukavia ja arvelen, että tulen hyvin toimeen heidän kanssaan. Italialaisten kanssa asuminen on juuri sitä mitä halusinkin, koska näin voin käyttää uutta kieltä myös kotona arkisissa asioissa. Tosin varsinkin Francesco on innoissaan myös englannin puhumisesta ja kutsuu minua uudeksi englannin opettajakseen. Tänään hän saapui tohkeissaan töistä kantaen kainalossaan suurta taulua, joka paljastui tussitauluksi. Hän kiinnitti sen huoneeni seinään ja nyt opiskelemme taulun avulla uusia sanoja sekä italiaksi että englanniksi. Hauskaa.

Nimeni lausuminen tuottaa paikallisille jatkuvasti vaikeuksia. 'elmi, 'elimi ja 'ellemi ovat suosituimmat variaatiot. Kun kerroin, mitä nimeni tarkoittaa italiaksi, Francesco alkoi käyttää Helmin sijaan Perla-nimeä. Se vaatii jo hiukan totuttelua.

Jälleen lähtötunnelmissa

Kielikurssi päättyi perjantaina. Kahtena viimeisenä päivänä pidettiin sekä kirjallinen että suullinen koe. Yksinkertaiset tehtävät varmistivat sen, että kukaan ei reputtanut ja arvosanat olivat korkeita. Tänään on taas edessä muutto. Rinkka on jälleen pakattuna odottamassa lähtöä. Bussi Milanoon lähtee puolilta päivin, joten on aikaa nukkua hieman pidempään aamulla ja lähteä hyvissä ajoin liikenteeseen.

Olo on tällä hetkellä hieman tyhjä, sillä 8 hengen ydinporukkamme hajaantuu nyt ympäri Italiaa, kun kaikki lähtevät eri kaupunkeihin opiskelemaan. Bojana, Tiina, Kerstin, Florian, Geoffrey, Morgan ja Elvire. Muistammeko yhteiset kokkailut ja juhlat sekä lounastauot ja aamuiset kävelyt yliopistolle? Iltapäiväkahvit yliopiston vieressä, baarin aurinkoisella terassilla? Entä sen kerran, kun puolilta öin lauloimme parvekkeella täyttä kurkkua Bella ciaota ja naapurin setä tuli ovelle asti valittamaan melusta? Certamente. Kulunut kuukausi on ollut intensiivinen ja paikoin jopa hieman uuvuttava, mutta samalla palkitseva ja antoisa kokemus. Lisäksi minulla on kutsut Bolognaan, Genovaan, Firenzeen, Paviaan, Parmaan ja Roomaan. Ja Sienaan palaamme tällä porukalla vielä, niin vannoimme.

Kävin eilen viimeistä kertaa il Duomon suunnitteilla olleen, keskeneräiseksi jääneen lisäosan katolla, josta on ainutlaatuiset näkymät kaupunkiin. Katselin tarkasti alapuolella levittyvää punertavien kattojen mattoa ja koetin tunnistaa kotitalomme. Totesimme tosin jo edellisellä kerralla sen olevan mahdotonta, sillä talot ovat niin samankaltaisia ja sijaitsevat niin tiiviisti lähekkäin, että jopa oikean kadun erottaminen on hankalaa ylhäältä katsottuna. Taivaanrannassa kukkuloiden yllä erotin sadepilviä, mutta kaupungissa ilma oli kuulas. Sanoin Sienalle mielessäni näkemiin ja lähdin kotiin pakkaamaan.

Siena-Rooma-Siena-Milano-Siena

Siinäpä ohjelmaa yhdeksi viikonlopuksi.
Lauantaina lähdimme luokkaretkelle. Kolme bussillista uneliaita opiskelijoita kyyditettiin kukonlaulun aikaan Sienasta Roomaan. Perillä odotti opastettu näe-koko-Rooma-päivässä-älä-muista-siitä-mitään -kierros, joten päätimme silmäillä kaupunkia omin nokkinemme muutaman muun opiskelijan kera. Ratkaisu osoittautui hyväksi, sillä vietimme perillä vain vajaat kuusi tuntia. Turistilaumoja väistellen valitsimme kohteiksemme Piazza San Pietron, Pantheonin ja Fontana di Trevin. Lisäksi ohitimme Castel Sant'Angelon, josta välittömästi muistin lukuisat arkkitehtuurin historian luennot ja professorimme intohimoisen suhtautumisen Roomaan. Bussit takaisin lähtivät Piazza Navonan nurkalta, joten sekin tuli nähtyä, vaikka kaunis suihkulähde olikin pressun alla.
Suurimman vaikutuksen retkellämme minuun teki Pantheon. Lieriönmuotoisen rakennuksen keskilattialla, valtavan okuluksen alla seisoessa tunsin oloni uskomattoman mitättömäksi. Ympärilläni oli joukoittain ihmisiä ja hälinää, mutta suoraan ylöspäin katsellessa näkyi vain pyöreä pala sinistä taivasta. Äänet häipyivät hetkeksi. Ei ihme, että katolilaiset omivat Pantheonin itselleen kirkoksi.
Söimme lounasta kalliissa pizzeriassa, mutta muuhun ei ollut aikaa. Sitten olikin jo aika etsiytyä Piazza Navonalle ja pakkautua busseihin. Ennen paluumatkaa ostimme jäätelöt, mutta oli lähellä, ettei tötterö jäänyt syömättä, kun näin pulun jäävän auton alle. Tunnen tällä hetkellä hieman enemmän sympatiaa näitä harmaita lintuparkoja kohtaan tuon tylyn kohtalon nähtyäni.

Rooman-retkemme oli ainoastaan pintaraapaisu tähän uskomattomaan kaupunkiin. Varmaa on, että palaan sinne vielä tänä talvena, sen takaavat Fontana di Treviin heitetty kolikko ja arkkitehtuurin historian professorimme yksioikoinen huomautus: "Vasta Rooman arkkitehtuurin aikasyvyyden ymmärrettyään voi arkkitehiopiskelija kutsua itseään arkkitehtiopiskelijaksi."

Sunnuntaina koitti jälleen aikainen herätys, sillä bussi Milanoon asuntoja metsästämään lähti jo aamuseitsemältä. Hieman ennen puolta päivää olin perillä ja lähdin saman tien katsomaan ensimmäistä kohdettani.
Alunperin minun oli tarkoitus nähdä viisi asuntoa kuuden tunnin aikana, mutta kun lauantaina soitin kaikki ehdokkaat vielä läpi, kolme huonetta oli jo ehditty vuokrata jollekin muulle. Hieman allapäin lähdin Milanoon siis ainoastaan kahta asuntonäyttöä varten. Parempi sekin kuin ei mitään, ajattelin. Bussiliputkin olin jo ostanut, ja koska ne olivat superedulliset, ei niitä voinut enää vaihtaa tai palauttaa.
Ensimmäinen asunto oli suoraan sanottuna aika kamala. Tarjolla oleva huone oli kyllä iso, mutta pimeä ja ikkuna oli suoraan vilkkaasti liikennöidylle kadulle. Kämppikset vaikuttivat mukavilta, mutta tyhjässä huoneessa leijuva tunkkainen, hieman hometta muistuttava tuoksu, vihreät seinät ja laudoista kyhätty vaatekaappi saivat toivomaan, että seuraava näyttö toisi tullessaan jotain parempaa. Asuntoa esitellyt poika lupasi soitella neljän-viiden päivän kuluttua, sillä muitakin kiinnostuneita tietysti oli ja he joutuisivat valitsemaan sopivimman ehdokkaan. Mietteliäänä lähdin kohti seuraavaa näyttöä.

Olin etukäteen etsinyt osoitteet kartasta ja tarkistanut lähimmät metropysäkit, joten paikat oli helppo löytää. Lisäksi asunnot sijaitsivat vain kahden metropysäkin päässä toisistaan, joten löysin nopeasti oikean osoitteen neonpunaista tussiviivaa kartalla seuraillen.

Saavuin pienelle piazzalle ja totesin talon sijaitsevan tämän puistoaukion laidalla. Ympäröivät korttelit vaikuttivat rauhallisilta ja jopa uneliailta lämpimänä sunnuntai-iltapäivänä. Astuin sisään tilavaan rappukäytävään ja nousin hissillä viidenteen kerrokseen. Esittelin itseni Francescolle ja toiselle asukkaalle, jonka nimi ei valitettavasti jäänyt mieleeni.
Vapaana oleva huone oli pienempi kuin aiemmin näkemäni, mutta valoisa ja kodikas. Mikä parasta, huoneesta pääsi suoraan parvekkeelle, josta oli mukavat näkymät puistoon ja laajalle ympäröivään kaupunkimaisemaan. Keittiö ja kylpyhuone olivat siistit.
Pidin huoneesta ja kämppiksistä kovasti ja olin iloinen, mutta yllättynyt kun he totesivat, että voisin halutessani maksaa takuuvuokran saman tien ja muuttaa asuntoon viikon päästä. Pojat olivat näyttäneet asuntoa jo noin kymmenelle ihmiselle ja olin heistä viimeinen, mutta "the best one" niin kuin he yksinkertaisella englannillaan ilmaisivat.
En siis ole enää koditon, vaan muuttamassa hyvillä mielin viikon päästä asuntoon, jossa minulla on oma parveke ja josta kävelee viidessä minuutissa yliopistolle. Kahden metrolinjan pysäkit ovat aivan vieressä eikä vuokrakaan ole kallein mahdollinen, vaikka 470 euroa Suomen vuokratasoon verrattuna onkin paljon. Milanossa se on kuitenkin hyvin kohtuullinen hinta tämäntasoisesta asunnosta.

Viikonlopun aikana ehdin istua 16 tuntia bussissa. Se on enemmän kuin yhteenlasketut yöuneni kahdelta yöltä, mutta minulla on asunto. Ja oli se Roomakin ihan kiva.

Siena sateella

Sataa.
On satanut perjantai-iltapäivästä lähtien. Suunnitelmat rantaloman viettämisestä sai siis unohtaa. Tuntui muutenkin kuin jokin kohtalonoikku olisi todella yrittänyt estää pääsyni meren ääreen. Suorat bussit Sienasta rannikolle lopettivat liikennöinnin viime viikolla ja lisäksi perjantaina alkoi rautatietyöntekijöiden lakko, joten junalla ei päässyt Sienasta minnekään.
Lauantaiaamuna sää näytti selkiintyvän, joten lähdin lenkille. Puolimatkassa alkoi kuitenkin sataa niin rankasti, että uima-altaaseen hyppäämälläkin olisin selvinnyt kuivempana takaisin kotiin. Mutta ainakin kadut olivat mukavan tyhjät ja ilma raikasta.
Kaupunki muuttaa luonnettaan sateella. Aivan kuin se pidättäisi hengitystään ja pysyisi täysin liikkumatta, jotta se ehkä tällä tavalla kastuisi vähän vähemmän. Varsinkin keskusaukio il Campo on outoa nähdä täysin autiona keskellä päivää.

Muuten la fine settimana on kulunut netin ääressä asuntoilmoituksia koluten. Kaksi sivustoa on ylitse muiden: affittistudenti.it ja easystanza.it. Huoneen etsiminen Milanosta on hieman työlästä, sillä vaikka ilmoituksia onkin runsaasti, asunnot ovat hyvin erihintaisia. Lisäksi joissakin vuokraan kuuluvat vesi, sähkö, kaasu ja netti, joissakin näistä vain osa, mutta useimmissa hintaan ei ole sisällytetty valmiiksi mitään. On siis hankala päätellä asumisen keskikustannuksia, kun vielä sijaintikin vaikuttaa Milanon kokoisessa kaupungissa valtavasti. Olen kuitenkin onnistunut sopimaan näytöistä ja hoitamaan jopa kokonaisia puheluita in italiano. Ensi sunnuntaina lähden siis päiväksi Milanoon ja koetan juosta läpi mahdollisimman monta vaihtoehtoa.

Kävin katsomassa italialaisen elokuvan sikäläisessä teatterissa saksalaisen kämppikseni kanssa. Il giorno perfetto oli synkähkö draama yhdestä vuorokaudesta, jonka aikana monen ihmisen kohtalot kietoutuvat yhteen kummallisilla tavoilla. Osa dialogista meni täysin ohi, mutta pääpiirteittäin pysyin jopa kärryillä. Se oli mukavaa huomata. Kotimatkalla alkoi sataa kaatamalla. Silti kävimme ostamassa valtavat jäätelötötteröt ja söimme ne nauraen sateessa.

Maakuntamatkailua ja opettaja, joka ei opeta

Muutamia päiviä on päässyt kulumaan viimeisestä blogimerkinnästä.
Arki jatkuu ennallaan, mutta kielikurssin päivittäinen tuntimäärä on lisääntynyt kahdella. Vietämme yliopistolla nyt siis kaikkiaan 8,5 tuntia päivässä, tosin klo 13-14.30 on lounastauko. Näillä lisätyillä kahdella tunnilla opiskelijat on jaettu ryhmiin opiskeluaineen mukaan. Itse kuulun ryhmään arte e architettura ja jaan luokkahuoneen mm. taidehistoriaa, musikologiaa, teollista muotoilua ja tietysti muiden arkkitehtuuria opiskelevien kanssa. Käymme aihepiirejä läpi lähinnä sanaston kautta, joka on suurilta osin minulle täysin vierasta.
Tunneista olisi hyötyä, jos opettajan saisi vaihtaa. En ole koskaan tavannut opettajaa, joka olisi yhtä epämotivoiva kuin kyseessä oleva Giulia. Jos häneltä kysyy, mitä joku sana tarkoittaa, hän ei vaivaudu selittämään sitä italiaksi niin kuin muut opettajat, vaan kehottaa katsomaan sanakirjasta. Harjoitukset voisi yhtä hyvin tehdä kotona, sillä "käymme ne läpi" niin, että loppujen lopuksi oikeat vastaukset voivat jäädä epäselviksi kun on niin kiire seuraavaa tehtävää tekemään. Ensimmäisten tuntien jälkeen olin oikeasti vihainen. Seuraavina päivinä olin enää lievästi ärsyyntynyt ja nyt olen hyväksynyt sen, että voin käydä käsittelemämme tekstin vielä uudestaan itsenäisesti läpi. Giulia on kyllä ihan huumorintajuinen, mutta hänen opetusmetodinsa ovat... no, sanotaanko vaikka, että niitä ei ole. Onneksi kaksi muuta opettajaa ovat niin loistavia, että pieni tason notkahdus ei vedä koko kurssia lokaan.

Viime lauantaina teimme luokkaretken San Gimignanoon, joka on pienenpieni kaupunki noin 70 kilometrin päässä Sienasta. Kaupungin läpi kulkee antiikinaikainen tie ja se on tunnettu torneistaan, joita aikoinaan oli kaupungissa lähes sata. Nykyään torneja on jäljellä enää 15. Turistit ovat vallanneet kaupungin. Luulin, että Sienassa on paljon turisteja, mutta nähtyäni San Gimignanon kadut, Sienassa alkoi tuntua jopa väljältä.
Retkisäämme oli kummallinen. Taivas oli kirkas, mutta ilma oli jotenkin utuinen ja voimakas lämmin tuuli puhalsi lakkaamatta. Silti oli painostavan kuuma. Ehkä kuumuuden aiheuttamasta uupumuksesta tai kaupungin pienuudesta johtuen itse San Gimignanosta ei oikein jäänyt mieleen muuta paitsi viikunajäätelö, jota ostin eräästä Gelateriasta. Kyseinen jäätelöbaari ei ollut kuitenkaan mikä tahansa kioski, sillä heidän jäätelönsä oli voittanut edellisenä vuonna jäätelönvalmistuksen maailmanmestaruuden. Olihan sitä nyt maistettava.
Rakennusten sijaan retkestä mieleen jäivät maisemat, jotka avautuivat kaupungin ympärillä. San Gimignano on Sienan tapaan kukkulalla, joten kaupunkia ympäröivältä muurilta on huikeat näkymät alas laaksoihin ja niiden laidoilla kohoaville kukkuloille. Laaksoissa on harvakseltaan rakennusryppäitä, peltoja ja jopa metsää ja kukkuloiden alarinteet ovat täynnä viiniviljelmiä. Utu teki maisemista kerroksellisia ja vääristi värejä niin, että tuntui kuin katselisi maalausta. En ole ennen nähnyt vastaavaa.

Seuraavana päivänä oli tarkoitus lähteä länsirannikolle Livornoon la spiaggialle uittamaan varpaita merivedessä. Sienasta kulkee suoria busseja rannikolle useasti päivässä ja meno-paluulipun saa vajaalla kahdellakympillä. Sääksi oli kuitenkin luvattu epävakaista, joten päätimme olla lähtemättä. Muutamat opiskelijat olivat kuitenkin olleet rannalla ja heiltä kuulimme, että sää oli ollut loistava ja rannat kovin tyhjillään, sillä varsinainen lomakausi on jo ohi. Nyt aiommekin uusia yrityksen ja lähteä tulevana viikonloppuna kahdeksi päiväksi meren äärelle. Tarkemmat suunnitelmat puuttuvat vielä, mutta niiden aika on huomenna. Eikä rannalla oloa oikeastaan ehkä tarvitse niin hirveästi edes suunnitella, vai mitä?

Un po' della vita quotidiana

Normaali päivärytmi Sienassa jatkuu.
Aamulla herätys klo 07.30, aamutoimet ja 25 minuutin kävely yliopistolle. Tunnit iltapäivään asti ja joko kävely tai bussi takaisin. Kauppaan jos tarvis, siesta ja kokkausta tai pyörimistä kaupungilla. Nukkumaan ajoissa, jos ei juhlia; muussa tapauksessa myöhemmin.

Kielikurssimme on todellakin aika intensiivinen ja jollain tavalla tuntuu kuin olisi taas peruskoulussa. Tunnit ovat kuitenkin mielenkiintoisia, ja joka päivä päähän tarttuu uusia sanoja ja ilmauksia. Kotiläksyjä on päivittäin. Tunnit on jaettu kahteen osaan. Aamupäivät opiskelemme kielioppia ja iltapäivällä on italian kulttuuria ja maan tapoja käsittelevien tuntien vuoro. Aamutunneilla kirjoitamme enemmän, iltapäivällä taas puhumme. Opettajat ovat erittäin mukavia ja ymmärtäväisiä eivätkä käytä englantia tunneilla. He puhuvat selkeästi ja käyttävät paljon aikaa asioiden selittämiseen niin, että kaikki ymmärtävät asian italiaksi, vaikka voisi olla nopeampaa selittää englanniksi. Tuntuu, että kurssista todella on hyötyä. Ainoa asia, missä voisi parantaa, olisi se, että me opiskelijat käyttäisimme italiaa myös keskenämme enemmän. Tällä hetkellä kielitaitomme on kuitenkin vielä niin eritasoista, että vapaa-ajalla puhumme englantia. Kökköä sellaista. Mutta eiköhän se siitä.
Kurssilla on kymmenkunta suomalaista, mutta "meidän talossa" olen ainoa. Suomalaisten kanssa tulee puhuttua italiaa useammin kuin suomea, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Ehkä heitäkin riivaa hillitön halu oppia.

Öisin sataa usein. Myös ukkoskuuroja on lähes päivittäin, vaikka sää on muuten paras mahdollinen. Edelleen saa nauttia +30 asteen helteestä, vaikka pian on syyskuun puoliväli. Ah.

Laitamme ruokaa kahden muun asunnon opiskelijoiden kanssa joka ilta. Kokkailumme saavat kuitenkin koko ajan enemmän ja enemmän suosiota osakseen, ja ensimmäisen illan viiden hengen porukka on nyt jo paisunut kymmeneen henkeen. Pian on ostettava suurempi kattila pastan keittoa varten...
Eilen kuulimme, että jossain päin kaupunkia olisi la festa. Lähdimme etsimään paikkaa, ja tietä kysyttyämme olimmekin jo oikealla suunnalla. Pian törmäsimme kuitenkin muutamaan paikalliseen, jotka kertoivat, että etsimämme juhlat ovat kyllä käynnissä, mutta että jos haluaisimme oikeisiin juhliin, lähtisimme heidän mukaansa. Teimme niin ja hetken päästä saavuimme eräälle kaupungin pienemmistä aukioista, jonka reunalla oli dj-lava ja baarikatos. Itse aukio oli aivan täynnä tanssivia ihmisiä. Oli hassua olla kuin suuressa yökerhossa, mutta ikivanhojen, kauniiden rakennusten ympäröimänä taivasalla.

Lopuksi lista mieleen juolahtaneista arkipäiväisistä asioista, jotka tekevät täällä olosta niin kovin erilaista Suomeen verrattuna:
Hanavesi - juotavaa, mutta tylsänmakuista ja aina haaleaa. Pidettävä jääkaapissa, jotta hyvää.
Kaasuliesi - ei ole parempaa. Nopea ja tehokas.
Kahvi - arrivederci suodatinlitku, benvenuto espresso!
Suihku - siisti, mutta lämmin vesi on hieman harvinaista varsinkin aamuisin, kun viisi ihmistä käyttää veden varaajasta loppuun.
Kadut - kapeita ja tunnelmallisia.
Turistit - liikaa.
Leipä - tummin kaupasta löytämäni sisältää kuitua 2,1%. Typerää myöntää, mutta ruisleipää on ikävä jo nyt.
Asenne - kohdallaan paikallisilla, ovat auttavaisia sekä puhuvat italiaa myös minulle vaikka huomaavat ummikoksi. Eikä kaiken tarvitse olla ihan niin justiinsa (edes viranomaisilla).

Kissanpäiviä Sienassa

Siena. Kaikki kehuivat kaupunkia. Sanoivat kauniiksi. Ihmeelliseksi. Että ei olisi toista samanlaista. Että ihastuisin ikiajoiksi. Että muistaisin aina.
Täytyy myöntää, että kaikki edellinen on totta. Se on nähtävä omin silmin. Ennen tänne tuloani ajattelin, että muutama kukkula, kaupungin punainen muuri, kasa vanhoja rakennuksia ja yksi kummallisen muotoinen tori eivät vielä tee kaupungista poikkeuksellista. Jollain tavalla kuitenkin juuri nämä yksinkertaiset asiat tekevät Sienasta niin uniikin, niin erilaisen ja jopa oudon kaupungin.

Il Campo eli kaupungin keskusaukio on todellakin ainutlaatuinen. Loivan amfiteatterin tapainen aukio kohoaa reunoja kohti muodostaen kuppimaisen tilan, joka on kuitenkin niin loiva, että avoin, aukiomainen vaikutelma säilyy. Silti tunnelma on täysin erilainen kuin normaaleilla toreilla. Äänet ikään kuin vaimenevat ja ilma seisoo paikallaan. Ihmiset istuvat itse aukiolla, erillisiä penkkejä ei tarvita. Voi myös valita, istuuko aukion reunalla, jolloin on helppo tarkkailla kaikkea ympäröivää kupin reunalta vai käveleekö kenties aukion poikki, jolloin muodostuu itse osaksi tarkkailtavaa maisemaa. Silti jatkuvasti tuntee selustansa suojatuksi.

Aamuisin on parasta. Kahtena peräkkäisenä päivänä olen ollut liikkeellä ennen aamuyhdeksää, jolloin kadut ovat vielä täysin tyhjät turisteista. Vain lakaisuautot, roskakuskit ja muutama harva paikallinen ovat liikkeellä. Edes pulut eivät ole vielä hereillä noin varhain. Aurinko ei vielä kuumenna ilmaa, joten on viileää raikasta yön jäljiltä.
Tänään yritimme käydä il Duomossa, kaupungin pääkirkossa aivan kaupungin keskustassa. Olimme sopineet tapaavamme muutaman muun opiskelijan kanssa kirkolla aamulla kello 9. Muut olivat kuitenkin myöhässä, ja saavuin paikalle yksin. Aurinko alkoi juuri sopivasti paistaa valaisten vaalean marmorirakennuksen ja portaikon. Aukio oli tyhjä ja kirkko - suljettu. Olimme katsoneet aukioloajat väärin, ja kirkkoon olisi päässyt vasta kahden tunnin kuluttua. Yksi ovi oli kuitenkin avoinna, joten jäin nojailemaan sitä sulkevaa aitaa vasten. Ovi oli suoraan kirkon keskilaivan kohdalla, joten näin hyvin sisälle. Hämärässä salissa oli ainoastaan siivooja, joka lakaisi lattiaa ja vilkuili välillä minua epäluuloisesti. Jollain tavalla hetki oli täysin ainutlaatuinen. Sitten viereeni pysähtyi rouva, jolla selvästi oli kiire töihin. Siisti jakkupuku ja kansiot kainalossa eivät kuitenkaan estäneet häntä pysähtymästä hetkeksi, tekemään ristinmerkkiä katolilaiseen tyyliin - ja jatkamaan matkaansa. Miten kiehtova aamurutiini.

Kielikurssi on tehokas ja hyvällä tavalla vaativa. Opiskelijat ovat kaikki eri puolilta Eurooppaa ja hyvin eritasoisia italian kielessä. "Majatalomme" sijaitsee aivan kaupungin ytimessä, ja koko rakennus on täynnä nuoria. Iltaisin laitamme ruokaa yhdessä ja tunnelma on molto amabile. Tänään ymmärsimme myös, miksi näin keskeisellä paikalla oleva rakennus on täynnä opiskelijoita. Takapihallamme on baari, jossa soivat kaikki 90-luvun hitit puoli kolmeen asti yöllä. Mahtavaa. Mutta ei kai tänne nukkumaan tultu. Nyt ainakin tiedän mihin aikaan on hyvä kirjoittaa tätä blogia.

Un compleanno italiano ja elämäni paras pizza

Heti Milanovierailuni alkumetreillä sain kutsun syntymäpäiville. Juhlasta erityisen teki se, että sitä vietettiin fuori Milano, eli kaupungin ulkopuolella maaseudulla erään pariskunnan talossa. Noin puolentoista tunnin ajomatkan päätteeksi pääsimme perille. Kumpuileva maasto ja viiniviljelmät tekivät alueesta juuri niin kauniin kuin vain kuvitella saattaa. Sää oli helteinen ja talo pieni, mutta sitäkin viihtyisämpi. Naapurin koira sitä vastoin oli suurin koskaan näkemäni eikä sen kuola kengälläni ollut lainkaan viihtyisää.
Hedelmäpuiden varjoon pihalle oli katettu pitkä ruokapöytä, jossa vietettiin useita tunteja "in the italian way" niin kuin eräs Nicola sanoisi. Jälkiruokaan kannoin minäkin korteni kekoon: olin samana aamuna leiponut kiitollisuuden eleenä pullaa majoittajilleni, mutta koska lähdimme jo aamupäivällä matkaan, pullat lähtivät mukaan. Kanelin ja kardemumman toin Suomesta asti, koska en ollut varma käyttävätkö täkäläiset niitä mihinkään. Kaikki muu onneksi löytyi helposti tavallisesta supermercatosta, vaikka voissa ei ollutkaan suolaa. Joka tapauksessa La pulla finlandese sai osakseen paljon kehuja ja kiitosta.

Seuraavana aamuna jätin Milanon taakseni ja hyppäsin junaan kohti Sienaa. Meinasin myöhästyä il trenosta, kun arvioin matka-ajan asemalle väärin ja kaiken lisäksi metrojen vuoroväli on sunnuntaina 8 minuuttia. La stazione centralelle päästyäni aikaa oli junan lähtöön kuusi minuuttia. Se onneksi riitti. Firenzessä oli junanvaihdon aika, mutta kuvittelemani "juna" olikin bussi. Tästä en tietenkään etukäteen tiennyt mitään, mutta bussi löytyi onneksi helposti.
Iltapäivällä saavuin Sienaan, jossa oli niin kuuma, että luulin sulavani. Hostelli, josta olin etukäteen varannut yhdeksi yöksi majoituksen, sijaitsi bussimatkan päässä keskustasta. En osannut kuvitella, että oikean pysäkin ja bussin löytäminen voisi viedä yli tunnin, mutta vei se. Hostelliin päästyäni tajusin, etten ollut syönyt koko päivänä. Hostellia vastapäätä sijaitsi onneksi pizzeria, josta ostin pizza margheritan ja kiipesin hostellin ylimpään kerrokseen isolle parvekkeelle. Leveällä kivireunuksella istuen mutustelin pizzaa ja katselin ympäröiviä kukkuloita, joiden rinteillä talot näyttivät auringonlaskussa epätodellisen sieviltä. Ensimmäistä kertaa reissuni aikana tajusin todella olevani kaukana kotoa.