Maakuntamatkailua ja opettaja, joka ei opeta

Muutamia päiviä on päässyt kulumaan viimeisestä blogimerkinnästä.
Arki jatkuu ennallaan, mutta kielikurssin päivittäinen tuntimäärä on lisääntynyt kahdella. Vietämme yliopistolla nyt siis kaikkiaan 8,5 tuntia päivässä, tosin klo 13-14.30 on lounastauko. Näillä lisätyillä kahdella tunnilla opiskelijat on jaettu ryhmiin opiskeluaineen mukaan. Itse kuulun ryhmään arte e architettura ja jaan luokkahuoneen mm. taidehistoriaa, musikologiaa, teollista muotoilua ja tietysti muiden arkkitehtuuria opiskelevien kanssa. Käymme aihepiirejä läpi lähinnä sanaston kautta, joka on suurilta osin minulle täysin vierasta.
Tunneista olisi hyötyä, jos opettajan saisi vaihtaa. En ole koskaan tavannut opettajaa, joka olisi yhtä epämotivoiva kuin kyseessä oleva Giulia. Jos häneltä kysyy, mitä joku sana tarkoittaa, hän ei vaivaudu selittämään sitä italiaksi niin kuin muut opettajat, vaan kehottaa katsomaan sanakirjasta. Harjoitukset voisi yhtä hyvin tehdä kotona, sillä "käymme ne läpi" niin, että loppujen lopuksi oikeat vastaukset voivat jäädä epäselviksi kun on niin kiire seuraavaa tehtävää tekemään. Ensimmäisten tuntien jälkeen olin oikeasti vihainen. Seuraavina päivinä olin enää lievästi ärsyyntynyt ja nyt olen hyväksynyt sen, että voin käydä käsittelemämme tekstin vielä uudestaan itsenäisesti läpi. Giulia on kyllä ihan huumorintajuinen, mutta hänen opetusmetodinsa ovat... no, sanotaanko vaikka, että niitä ei ole. Onneksi kaksi muuta opettajaa ovat niin loistavia, että pieni tason notkahdus ei vedä koko kurssia lokaan.

Viime lauantaina teimme luokkaretken San Gimignanoon, joka on pienenpieni kaupunki noin 70 kilometrin päässä Sienasta. Kaupungin läpi kulkee antiikinaikainen tie ja se on tunnettu torneistaan, joita aikoinaan oli kaupungissa lähes sata. Nykyään torneja on jäljellä enää 15. Turistit ovat vallanneet kaupungin. Luulin, että Sienassa on paljon turisteja, mutta nähtyäni San Gimignanon kadut, Sienassa alkoi tuntua jopa väljältä.
Retkisäämme oli kummallinen. Taivas oli kirkas, mutta ilma oli jotenkin utuinen ja voimakas lämmin tuuli puhalsi lakkaamatta. Silti oli painostavan kuuma. Ehkä kuumuuden aiheuttamasta uupumuksesta tai kaupungin pienuudesta johtuen itse San Gimignanosta ei oikein jäänyt mieleen muuta paitsi viikunajäätelö, jota ostin eräästä Gelateriasta. Kyseinen jäätelöbaari ei ollut kuitenkaan mikä tahansa kioski, sillä heidän jäätelönsä oli voittanut edellisenä vuonna jäätelönvalmistuksen maailmanmestaruuden. Olihan sitä nyt maistettava.
Rakennusten sijaan retkestä mieleen jäivät maisemat, jotka avautuivat kaupungin ympärillä. San Gimignano on Sienan tapaan kukkulalla, joten kaupunkia ympäröivältä muurilta on huikeat näkymät alas laaksoihin ja niiden laidoilla kohoaville kukkuloille. Laaksoissa on harvakseltaan rakennusryppäitä, peltoja ja jopa metsää ja kukkuloiden alarinteet ovat täynnä viiniviljelmiä. Utu teki maisemista kerroksellisia ja vääristi värejä niin, että tuntui kuin katselisi maalausta. En ole ennen nähnyt vastaavaa.

Seuraavana päivänä oli tarkoitus lähteä länsirannikolle Livornoon la spiaggialle uittamaan varpaita merivedessä. Sienasta kulkee suoria busseja rannikolle useasti päivässä ja meno-paluulipun saa vajaalla kahdellakympillä. Sääksi oli kuitenkin luvattu epävakaista, joten päätimme olla lähtemättä. Muutamat opiskelijat olivat kuitenkin olleet rannalla ja heiltä kuulimme, että sää oli ollut loistava ja rannat kovin tyhjillään, sillä varsinainen lomakausi on jo ohi. Nyt aiommekin uusia yrityksen ja lähteä tulevana viikonloppuna kahdeksi päiväksi meren äärelle. Tarkemmat suunnitelmat puuttuvat vielä, mutta niiden aika on huomenna. Eikä rannalla oloa oikeastaan ehkä tarvitse niin hirveästi edes suunnitella, vai mitä?