Siena-Rooma-Siena-Milano-Siena

Siinäpä ohjelmaa yhdeksi viikonlopuksi.
Lauantaina lähdimme luokkaretkelle. Kolme bussillista uneliaita opiskelijoita kyyditettiin kukonlaulun aikaan Sienasta Roomaan. Perillä odotti opastettu näe-koko-Rooma-päivässä-älä-muista-siitä-mitään -kierros, joten päätimme silmäillä kaupunkia omin nokkinemme muutaman muun opiskelijan kera. Ratkaisu osoittautui hyväksi, sillä vietimme perillä vain vajaat kuusi tuntia. Turistilaumoja väistellen valitsimme kohteiksemme Piazza San Pietron, Pantheonin ja Fontana di Trevin. Lisäksi ohitimme Castel Sant'Angelon, josta välittömästi muistin lukuisat arkkitehtuurin historian luennot ja professorimme intohimoisen suhtautumisen Roomaan. Bussit takaisin lähtivät Piazza Navonan nurkalta, joten sekin tuli nähtyä, vaikka kaunis suihkulähde olikin pressun alla.
Suurimman vaikutuksen retkellämme minuun teki Pantheon. Lieriönmuotoisen rakennuksen keskilattialla, valtavan okuluksen alla seisoessa tunsin oloni uskomattoman mitättömäksi. Ympärilläni oli joukoittain ihmisiä ja hälinää, mutta suoraan ylöspäin katsellessa näkyi vain pyöreä pala sinistä taivasta. Äänet häipyivät hetkeksi. Ei ihme, että katolilaiset omivat Pantheonin itselleen kirkoksi.
Söimme lounasta kalliissa pizzeriassa, mutta muuhun ei ollut aikaa. Sitten olikin jo aika etsiytyä Piazza Navonalle ja pakkautua busseihin. Ennen paluumatkaa ostimme jäätelöt, mutta oli lähellä, ettei tötterö jäänyt syömättä, kun näin pulun jäävän auton alle. Tunnen tällä hetkellä hieman enemmän sympatiaa näitä harmaita lintuparkoja kohtaan tuon tylyn kohtalon nähtyäni.

Rooman-retkemme oli ainoastaan pintaraapaisu tähän uskomattomaan kaupunkiin. Varmaa on, että palaan sinne vielä tänä talvena, sen takaavat Fontana di Treviin heitetty kolikko ja arkkitehtuurin historian professorimme yksioikoinen huomautus: "Vasta Rooman arkkitehtuurin aikasyvyyden ymmärrettyään voi arkkitehiopiskelija kutsua itseään arkkitehtiopiskelijaksi."

Sunnuntaina koitti jälleen aikainen herätys, sillä bussi Milanoon asuntoja metsästämään lähti jo aamuseitsemältä. Hieman ennen puolta päivää olin perillä ja lähdin saman tien katsomaan ensimmäistä kohdettani.
Alunperin minun oli tarkoitus nähdä viisi asuntoa kuuden tunnin aikana, mutta kun lauantaina soitin kaikki ehdokkaat vielä läpi, kolme huonetta oli jo ehditty vuokrata jollekin muulle. Hieman allapäin lähdin Milanoon siis ainoastaan kahta asuntonäyttöä varten. Parempi sekin kuin ei mitään, ajattelin. Bussiliputkin olin jo ostanut, ja koska ne olivat superedulliset, ei niitä voinut enää vaihtaa tai palauttaa.
Ensimmäinen asunto oli suoraan sanottuna aika kamala. Tarjolla oleva huone oli kyllä iso, mutta pimeä ja ikkuna oli suoraan vilkkaasti liikennöidylle kadulle. Kämppikset vaikuttivat mukavilta, mutta tyhjässä huoneessa leijuva tunkkainen, hieman hometta muistuttava tuoksu, vihreät seinät ja laudoista kyhätty vaatekaappi saivat toivomaan, että seuraava näyttö toisi tullessaan jotain parempaa. Asuntoa esitellyt poika lupasi soitella neljän-viiden päivän kuluttua, sillä muitakin kiinnostuneita tietysti oli ja he joutuisivat valitsemaan sopivimman ehdokkaan. Mietteliäänä lähdin kohti seuraavaa näyttöä.

Olin etukäteen etsinyt osoitteet kartasta ja tarkistanut lähimmät metropysäkit, joten paikat oli helppo löytää. Lisäksi asunnot sijaitsivat vain kahden metropysäkin päässä toisistaan, joten löysin nopeasti oikean osoitteen neonpunaista tussiviivaa kartalla seuraillen.

Saavuin pienelle piazzalle ja totesin talon sijaitsevan tämän puistoaukion laidalla. Ympäröivät korttelit vaikuttivat rauhallisilta ja jopa uneliailta lämpimänä sunnuntai-iltapäivänä. Astuin sisään tilavaan rappukäytävään ja nousin hissillä viidenteen kerrokseen. Esittelin itseni Francescolle ja toiselle asukkaalle, jonka nimi ei valitettavasti jäänyt mieleeni.
Vapaana oleva huone oli pienempi kuin aiemmin näkemäni, mutta valoisa ja kodikas. Mikä parasta, huoneesta pääsi suoraan parvekkeelle, josta oli mukavat näkymät puistoon ja laajalle ympäröivään kaupunkimaisemaan. Keittiö ja kylpyhuone olivat siistit.
Pidin huoneesta ja kämppiksistä kovasti ja olin iloinen, mutta yllättynyt kun he totesivat, että voisin halutessani maksaa takuuvuokran saman tien ja muuttaa asuntoon viikon päästä. Pojat olivat näyttäneet asuntoa jo noin kymmenelle ihmiselle ja olin heistä viimeinen, mutta "the best one" niin kuin he yksinkertaisella englannillaan ilmaisivat.
En siis ole enää koditon, vaan muuttamassa hyvillä mielin viikon päästä asuntoon, jossa minulla on oma parveke ja josta kävelee viidessä minuutissa yliopistolle. Kahden metrolinjan pysäkit ovat aivan vieressä eikä vuokrakaan ole kallein mahdollinen, vaikka 470 euroa Suomen vuokratasoon verrattuna onkin paljon. Milanossa se on kuitenkin hyvin kohtuullinen hinta tämäntasoisesta asunnosta.

Viikonlopun aikana ehdin istua 16 tuntia bussissa. Se on enemmän kuin yhteenlasketut yöuneni kahdelta yöltä, mutta minulla on asunto. Ja oli se Roomakin ihan kiva.