Paluu

Olen kotona.

Suomessa on - (tässä jouduin miettimään sopivaa ilmaisua niin kauan, että hämmennyin itsekin, enkä osaa kuvailla tähän yhdellä sanalla, millaista Suomessa on.). Yritän purkaa paluukokemustani siis pienempiin paloihin ja kummastella joitakin suomalaisuuden piirteitä, jotka ikään kuin paljastuivat minulle nyt ensi kertaa.

Olen edelleen innoissani paluustani, mutta on silti hassua, kuinka ennen niin tutulta tuntuneet asiat saavat minut oudoksumaan kotimaatani ja miettimään tosissaan, kuinka erilaisia nämä kaksi valtiota - Italia ja Suomi - voivatkaan olla. Jotenkin syksyllä Italiaan lähtiessäni olo perillä ei ollut yhtä kummastunut.

Ensinnäkin, nyt tuntui lentokentällä hullulta, että ympärilläni kaikki puhuivat suomea. Ja siis: Puhuivat. Hitaasti. Ja. Rauhallisesti. Että. Varmasti. Kaikki. Menee. Perille. Kerralla. Hihittelin tälle hitaalle, hieman yksinkertaiselta ja monotoniselta kuulostavalle ääntelylle ja mietin samalla, kuinka pitkä aika olikaan siitä, kun väenpaljouden puheensorina oli todella viimeksi ollut ympärilläni suomenkielistä. Hitauden ja rauhallisuuden olin huomaavinani myös ihmisten liikkeissä ja eleissä. Jotenkin kaikki näyttivät aluksi hyvin jähmeiltä. Katsekontaktin välttely tuntui häiritsevältä - taas asia, johon en ollut aiemmin juuri kiinnittänyt huomiota, mutta jonka nyt huomasin kaikkialla. Mikä siinä katukiveyksessä on niin kiehtovaa, että muuta ei voi kuvitellakaan vilkaisevansa kaupungilla kävellessään?

Puhtaus hämmästytti. Julkisten tilojen lattiat kiilsivät, kadut olivat lähes roskattomat ja ulkoilma raikkaan tuoksuista, lumentuoksuista jopa. Kylmä, puhdas talvi-ilma tuulahti kasvoilleni, kun astuin kentältä ulos odottamaan veljeni kyytiä. Valoa ihmettelin myös. Kuinka jo nyt, tässä aikaisessa vaiheessa kevättä päivänvalo oli edelleen havaittavissa seitsemän jälkeen illalla?

Vaikka olin etukäteen mielessäni jopa hieman pelännyt kaiken olevan täysin samanlaista ja muuttumatonta paluuni jälkeen, olikin oikeastaan turvallista huomata, kuinka niin monet jutut todellakin olivat ennallaan. Toisaalta, ehkä olin vain itse saanut kaikkeen tarpeeksi etäisyyttä, että asiat, joihin olin kyllästynyt, pystyi "löytämään uudelleen".

Muutaman ystäväni kanssa juteltuani ymmärsin myös vaihtokokemuksen poistaneen kynnyksen Suomesta lähtemiselle ja ulkomailla pidempään oleilulle. Päätin, että seikka on hyvä tiedostaa siinä vaiheessa, jos seinät tuntuvat taas joskus kaatuvan päälle tai odottamaton, ohittamaton tilaisuus työn, opiskelun tai vastaavan suhteen avautuu jossain Suomen rajojen ulkopuolella. Pidän tämän tiedon tuomasta vapauden tunteesta, mutta toisaalta valtavasti myös siitä, kuinka hyvältä kuitenkin tuntui palata kotiin pitkän ajan jälkeen.

Varmaa on, että lähden vielä uudelleen pidemmäksi aikaa vieraaseen maahan. Kokemus oli niin rikastava ja ainutlaatuinen, että tahdon kokea saman toiste. Tai kolmesti. Tai..

Olkoon tämä blogini viimeinen teksti. Kiitos lukijoille mielenkiinnosta ja jättämistänne kommenteista. Näin viimeisen tekstin kunniaksi tahtoisin vielä pyytää, että kaikki, jotka ovat jossain vaiheessa blogiani seuranneet, jättäisivät tähän tekstiin kommentin ikään kuin vieraskirjan tapaan. Anonyymisti tai nimen kanssa ja kommentiksikin kelpaa ihan mikä vain. Olisi hienoa saada tietää, kuinka moni seikkailujani on seurannut.

Kukaties aloitan uuden blogin.. sitten kun Seuraava Ohittamaton Tilaisuus ilmaantuu.

Loppu.

Viimeksi tapahtunutta

Pahoittelen pitkää kirjoitustaukoa. Siihen on kuitenkin muutama hyvä syy. Viikon laskettelureissu, nettiyhteyden puuttuminen ja matkustaminen voisivat olla muutamia. Ai niin, ja minusta tuli myös koditon neljä päivää sitten. Suunniteltua? Ei aivan. Toivottua? Todellakin. Hauskaa? Tietysti!

Tosiaan, viikko sitten odottelin kuumeisesti uuden vuokralaisen löytymistä ja suunnittelin samalla matkaa joko alpeille tai vaihtoehtoisesti etelämmäs Italiaan. Olen käynyt silloin tällöin kevään aikana laskettelusivustolla nimeltä snowheads.com ja lueskellut arvioita hiihtokeskuksista ja seuraillut keskustelupalstoja muutenkin. Yksi foorumi kiinnitti huomioni ja aloin seurata sitä useammin: Laskureissuille lähtijät ilmoittelivat tämän tästä, että heidän varamaallaan matkalla olisi paikkoja vapaana peruutusten tai muiden syiden vuoksi, ja kun samankaltainen ilmoitus Dolomiiteille suuntautuvasta reissusta uusiseelantilaisten kanssa osui silmääni, otin yhteyttä välittömästi. Pääsin reissuun ja matkasuunnitelma oli sillä tehty.

Hiihtelin siis viikon ajan ennalta tuntemattomassa porukassa, mutta hauskaa oli! Matkamme Val Gardenaan oli täydellinen: aurinko paistoi koko viikon pilvettömältä taivaalta, rinteissä oli kunnolla lunta ja 11 uusiseelantilaisen, yhden australialaisen ja yhden puolalaisen seura leppoisaa ja mukavaa. Kenties lähden saman porukan vuosittaiseen reissuun myös ensi kerralla, sillä suunnitelmissa on ilmeisesti tehdä matka Suomen Lappiin.

Viime lauantaina palasin vuorilta Milanoon muutamaksi tunniksi pakkaamaan loput tavarani ja hyvästelemään kämppikseni. Vain Francesco tosin oli kotona, Ninolle sanoin heihei jo aiemmin ja Alessio soitti pahoitellakseen, että oli joutunut lähtemään Bolognaan ennen paluutani. Uusi vuokralainen oli jo muuttanut huoneeseeni, toivottavasti hän viihtyy yhtä hyvin kuin minä.

Iltapäivällä otin junan Zürichiin ystäväni Hannan luo. Junassa olo oli hieman haikea. Matkalla asemalle huomasin ajattelevani, että teen asioita "viimeistä kertaa". Kadun ylittäessäni tai metroon astuessani tunsin näissä vähäpätöisissä tapahtumissa kovin dramaattista lopullisuutta. Muutaman lähes koomisen huokauksen ja olan yli vilkuilun jälkeen päätinkin palaavani Milanoon pikimmiten, ja haikeus hellitti hieman. Ajatuksiani kevensi myös lähestyvä kotiinpaluu - odotan suomeutumistani innolla näin seitsemän kuukauden ulkomaillaolon jälkeen.

Viimeiset reissupäiväni vietän Zürichissä, jossa olemme jo kerenneet rinteeseen sekä valokuvamuseoon ja minä kaupunkia tutkimaan Hannan ollessa luennoilla. Torstaina lähdemme muutamaksi päiväksi taas laskemaan: Laax-nimisessä hiihtokeskuksessa järjestetään viikon mittainen lumilautailufestivaali, joten kun säänkin pitäisi olla kohtuullinen, hauskanpitoa on varmasti luvassa.

Näin lähes viimeisiä tekstejä kirjoitellessani myös blogin lopettaminen tuntuu oudolta. Kirjoittamisesta on saanut taas samalla tavalla iloa kuin joskus vuosia sitten. Vaikka toivon, että tekstini ovat miellyttäneet lukijoita, on niistä ollut suunnattomasti hyötyä ja iloa myös itselle: nyt minulla on hyvinkin tarkka raportti omasta vaihtoajastani, joka säilyy matkapäiväkirjan tavoin. Voin palata siihen halutessani ja muistella ehkä tapahtumarikkainta puolivuotistani tähänastisessa elämässäni.

Tämä ei ole blogini viimeinen teksti, sillä vielä en ole Suomessa. Loppukoon tämänkertainen tarina silti tähän. Jatkoa seuraa..

Mietteitä

Tenttikauden päättymisen jälkeen alkoi loma. Jo etukäteen olin suunnitellut jääväni vielä hetkeksi Italiaan vaihtoaikani päätteeksi, tosin tuolloin haaveissa siinsivät vielä Alppien rinteet ja kahden kuukauden laskettelureissu. Rahatilanne ja viimeisen tentin sijoittuminen vasta helmikuun loppuun saivat huikeat laskusuunnitelmat hieman muuttumaan. Olen kuitenkin onneksi jo kaksi viikkoa hiihtäen viettänyt, ja tarkoitus olisi laskea vielä hieman, tällä kertaa luultavasti Zürichistä käsin, jossa ystäväni Hanna majailee erasmus-vaihtarina. Mukava olisi käydä vielä myös Firenzessä ja Roomassa sekä Napolissa ja jopa mahdollisesti Sisiliassa. Suunnitellaan, suunnitellaan..

Helmikuusta lähtien on ollut käynnissä myös uuden vuokralaisen etsintä pian vapautuvaan huoneeseeni. Syksyllä muuttaessani sovimme, että päävastuu uuden kämppiksen etsimisessä on minulla (lähinnä siksi, että maksamani takuuvuokran saan takaisin seuraavalta vuokralaiselta), joten tiesin, mitä odottaa. Tehtävän on tehnyt kuitenkin hieman työläämmäksi kämppikseni Francescon asenne joitakin vuokralaisehdokkaita kohtaan. Muutama täysin sympaattinen ja mukava ehdokas jouduttiin hylkäämään, koska Francesco ei sattunut juuri sinä päivänä pitämään heistä. Pinna meinasi siis jossain vaiheessa hieman kiristyä, mutta onneksi tällä hetkellä Francescokin on tajunnut, että maaliskuun loppu lähestyy ja uusi vuokralainen on vain löydettävä. Tiukat kriteerit ja ylimielinen asenne on siis heitetty nurkkaan ja jokainen ehdokas otetaan lämpimästi vastaan.

Hain tänään viimeiset todistukset ja paperit Politecnicolta kotiyliopistoani varten. Hieman tuntui oudolta kävellä jo tutuksi tulleita käytäviä ja miettiä, miten nopeasti aika on kulunut täällä Milanossa. Uudet vaihtarit ovat saapuneet ja opiskelijapalvelupisteessä oli valtavasti ruuhkaa. Tarkastelin ihmisiä odottaessani omaa vuoroani ja mietin, näytinkö itsekin yhtä eksyneeltä ja epävarmalta saapuessani syksyllä ensimmäisiä kertoja Politecnicolle. Luultavasti.

Vielä menee muutamia viikkoja, ennen kuin palaan Suomeen, mutta ajatukset alkavat jo kääntyä paluuseen. Olo on hieman ristiriitainen. Tuntuu ihanalta ajatella, että näen pian kaikki läheiseni ja ystäväni. Että pääsen saunaan ja syömään äitini tekemää mustikkapiirakkaa ja isäni tekemäää makaronilaatikkoa. Että voin silittää kissaamme ja nauraa vedet silmissä veljeni kanssa jollekin vitsille. Samalla tuntuu haikealta jättää taakseen puolen vuoden ajalta kaikki. Vaikka tietynlainen väliaikaisuus on leimannut koko täälläoloani, on silti merkillistä, kuinka hyvin olen kotiutunut Milanoon. Varsinaisesta kulttuurishokista kärsin syksyllä vain hetkellisesti, mutta muuten uusi kieli, uudet tavat ja kulttuuri ovat liukuneet kovin mutkattomasti osaksi arkea.

Jää nähtäväksi, koenko käänteisshokkia sitten palatessani...

Keikka

Karnevaalien jälkeinen maanantai oli Gennaron kurssin portfolion palautuspäivä. Sunnuntain ja maanantain välinen yö meni siten hiukan vähin unin työtä viimeistellessä, mutta sain kaiken valmiiksi ajallaan ja arvosana oli työmäärään nähden hyvä.
Maanantai-iltapäivänä olo oli huojentunut: Kaikki koulutyöt paketissa!

Mukavaa oloa kelpasi jatkaa seuraavana päivänä The Gaslight Anthemin keikalla, jonne päätin ystäväni vinkin saattelemana lähteä. Keikkapaikka oli täysin vieras ja hieman kaukana, mutta koska kyseessä oli arki-ilta ja soitto oli merkattu alkavaksi jo yhdeksältä, ajattelin pääseväni helposti metrolla kotiin. Tosiaan, ensiksi oli ajettava metrolla aina eräälle päätepysäkeistä ja vielä käveltävä muutama kilometri. Matka meni kuitenkin nopeasti uusia maisemia tarkastellessa eikä kahdeksan aikaan illalla mitenkään edes arveluttanut kävellä laitakaupungin katuja, sillä kaikkialla oli rauhallista. Club Zoe paljastui pieneksi ja viihtyisäksi klubiksi, ja koska olin hyvissä ajoin perillä, saatoin seurata paikan tasaista täyttymistä.

Kävi ilmi, että ennen pääesiintyjää lavalle nousi kaksi eri lämmittelybändiä, joista erityisesti jälkimmäinen, Frank Turner, yllätti positiivisesti. Mies oli yksin lavalla akustisen kitaransa kanssa, mutta poweria riitti! Levynkin olisin ostanut, mutta kiertueella oli sattunut Ruotsissa ikävä sattumus, kun keikkabussiin oli murtauduttu ja kaikki tämän lämppäriesiintyjän myytävät cd:t ja t-paidat oli varastettu. Niin, pääesiintyjän levyt oli sen sijaan jätetty rauhaan.. hieman hassua, eikö?

Vihdoin oli The Gaslight Anthemin vuoro. Keikka ylitti odotukset! Bändi oli uusi tuttavuus, mutta todella energinen meininki ja yleisön vastaanotto takasivat keikan mahtavuuden.

Soiton päätyttyä tajusin, että viimeinen metro oli mennyt aikoja sitten. Vastakkaiselta kaupungin syrjältä toiselle taksimatkalle olisi varmasti kertynyt roimasti hintaa, joten se ei vaihtoehtona houkutellut. Niinpä rohkaisin mieleni ja kysäisin muutamalta narikkajonossa seisoneelta pojalta kyytiä. Paljastui, että heidän autonsa oli täynnä, mutta kun he kuulivat kuinka kaukana asun, alkoivat hekin kysellä ympäriinsä kyytiä minulle. Ei mennyt kauaa, kun eräs klubin työntekijöistä ilmoitti asuvansa samalla suunnalla ja lupasi minulle kyydin kotiin. Hyvänä puolena tässä oli se, että "jouduin" odottamaan kunnes bändien tavarat saatiin roudattua bussiin. Tyhjenevältä klubilta oli helppo bongata kaikki The Gaslight Anthemin jäsenet ja juttutuokion päätteeksi lähteä hymyillen kotiin kaikkien nimikirjoitukset upouuden levyn kantta koristamassa.

Kyydin sain kotiovelle asti ja tyytyväisenä kiittelin sekä ääneen että mielessäni taas kerran paikallisten avuliaisuutta. Mukava seikkailu.

La Carnevale

Vaikka olin aluksi vannonut pysyväni viikonlopun Milanossa portfoliota viimeistellen, kävi Venezian karnevaalin kutsu lauantaina liian voimakkaaksi ja päätin lähteä päiväksi juhlahumuun.

Karnevaali on katolisen kirkon paastonaikaa edeltävä juhla, jonka olennaisena osana ovat tietysti erilaiset naamiot ja puvut. Venezian karnevaali on yksi maailman kuuluisimmista ja kestää yli viikon. Itse valitsin päiväretkelleni karnevaalin viimeisen lauantain, joka ilmeisesti on juhlan tärkein päivä. Joku muukin oli päättänyt lähteä Veneziaan samana päivänä, samalla junalla, sillä vain hyvällä tuurilla ja nopeilla liikkeillä sain itselleni istumapaikan aivan täyteentungetussa junassa. Reilun kolmen tunnin matka kuumassa, tunkkaisessa vaunussa aamutuimaan, neljän tunnin yöunien jälkeen seisten oli jo ajatuksenakin pyörryttävä. Huvittuneena seurasin paikaltani japanilaisturistien kameroiden räpsynää. Ohikiitävät maisemat mahtoivat olla eksoottisia, sitä vauhtia seurueen digikameroiden muistikortit täyttyivät Veneziaa lähestyttäessä.

Heti rautatieasemalta ulos astuessani värit, äänet, tungos ja niiden sekamelska ympäröivät minut ja ei auttanut muu kuin alkaa lipua päättymättömän ihmisvirran mukana Canale Granden yli syvemmälle kaupunkiin. En halunnut heti suunnistaa Piazza San Marcolle, jonne valtava ihmisvirta oli vyörymässä, vaan onnistuin onneksi irtautumaan massasta ja kiertelin kaupungin pohjoisosaa nauttien hiljaisten kujien, kapeiden kanavien ja tyhjien aukioiden uneliaasta lauantaiaamun tunnelmasta. Löydettyäni sympaattisen kahvilan ja saatuani cappuccinon ja briossin kitaani olin valmis suuntaamaan pääjuhlapaikoille.

Lähempänä San Marcon aukiota ihmispaljous tukki kadut eikä omaan tahtiin eteneminen tullut kuuloonkaan. Naamioitunut juhlakansa eteni karjalauman tavoin pitkin kujia ja pysähteli tämän tästä, kun kanavia ylittävät sillat muodostivat taas uuden pullonkaulan. Tungeksinnassa oli kuitenkin omaa tunnelmaansa ja kävelyreitistä muodostui oma kokemuksensa. Ennen en ole vajaan kahden kilometrin matkaan käyttänyt yli kahta tuntia..

Piazza San Marco oli aivan täynnä ihmisiä - niin täynnä, että liikkuminen oli lähes mahdotonta. Aukiolla pukujen ja naamioiden loisto hämmästytti! Kesti hetken ymmärtää, että hienoimpiin pukuihin pukeutuneet juhlijat todellakin vain kävelivät aukiota ympäri pysähdellen tämän tästä valokuvattavaksi. Aurinkoinen sää toi mukavan lisän juhlatunnelmaan ja aika kului aukiota ja ympäröiviä katuja kierrellen. Myös pukujen kirjo oli laaja: Näin perinteisiä naamioita upeine koristeltuine viittoineen, mutta myös pelottavia, hirviömäisiä maskeja, eläimiä, nukkeja, satuhahmoja, klovneja..

Majoituksen löytäminen Venetsiasta olisi ollut mahdotonta, joten palasin Milanoon iltajunalla. Asemalla törmäsin Sienan kielikurssituttuun Kerstiniin ja harmittelimme yhdessä ettei kumpikaan ollut tajunnut ottaa yhteyttä ennen karnevaalia. Pikainenkin tapaaminen oli kuitenkin hauska yhteensattuma, sillä olimme yrittäneet sopia isomman porukan tapaamista Sienaan samalle viikonlopulle siinä kuitenkaan onnistumatta.

Paluumatkalla päätin, että menen Venetsian karnevaaleille vielä joku kerta uudelleen, kunnolla naamiaisasuun pukeutuneena ja isommalla porukalla muutamaksi kokonaiseksi päiväksi.

Näyttely

Sisustussuunnittelun kurssi Gennaron vetämänä on tuottanut kaikenlaisia projekteja pitkin lukukautta. Eräs viimeisimmistä oli valokuvanäyttely Milanossa, jonka osana oli 30 opiskelijoiden valikoitua työtä.

Näyttelyn nimi on I templi incompiuti di Hitler (Hitlerin keskeneräiset temppelit) ja aiheena ovat toisen maailmansodan aikaiset ilmatorjuntabunkkerit Wienissä, niiden historia ja nykyinen käyttö sekä tulevaisuus. Meillä oppilailla oli tehtävänä tuottaa käsiteltyjä valokuvia, jotka kuvaisivat bunkkereita epätavallisessa, innovatiivisessa käytössä.

Oma työni oli noiden 30 valitun joukossa, joten mielenkiinnosta osallistuin myös näyttelyn avajaisiin. Kuvat oli ripustettu näyttelyssä yhdelle seinälle. Pieniä ne tietysti olivat, mutta oli hauska nähdä oma työ gallerian seinällä ja seurata sivusta, kun ihmiset tarkkailivat kuvia. Työt saivat paljon kiinnostusta osakseen ja monta mainintaa pidetyissä puheenvuoroissa.

Näyttelykierroksen, kuohuviinilasillisen ja professorimme kanssa käydyn juttutuokion jälkeen lähdin hyvillä mielin kotiin. Näyttelyn julisteen ripustin seinälleni.

Arvelen, että monikaan teistä ei taida ehtiä Milanoon kyseiseen näyttelyyn, joten liitän esillä olevan kuvan myös tänne. Kuva on erään bunkkerin katolta. Ajattelin, että luisteleminen voisi olla kivaa, kun alla levittyy koko Wien ja maisemia voisi tarkkailla kiitäessään rataa ympäri.

Niin. Ja sain tänään tietää, että huomisen uusintatentin läpäiseminen ei olekaan välttämätöntä. Aion kuitenkin yrittää, nyt tosin stressaamatta niin lopputuloksesta.

No niitä tenttejä sitten.

Kolme tehtynä, kaksi vielä edessä. Tenttikausi alkoi tosiaan saman tien kun kerkesin Alpeilta takaisin Milanoon. Kaiken kaikkiaan opiskelujeni loppurutistus pitää sisällään esitelmän, tutkielman, suullisen tentin, kirjallisen tentin ja portfolion. Näistä esitelmä, tutkielma ja suullinen tentti on suoritettu kunnialla läpi.

Esitelmätilaisuudessa oli kummaa seurata muiden esityksiä. Ilmeisesti suosikkiprofessorini Gennaron korkealentoinen tehtävänanto ei ollut uponnut ihan pohjaan saakka kaikkien kohdalla. Puheenvuorojen kirjo oli laaja, mutta hyvin monessa tapauksessa Gennaron kommentit tylyn samanlaisia. Päänpudistusten saattelemana hän kummasteli, kuinka aihe oli taas kerran ohitettu täysin. Jotkut joutuivat jopa kirjoittamaan lisäesseen täyttämään köyhän esitelmän jättämää aukkoa. Joko minulla kävi tuuri ja olin ymmärtänyt tehtävänannon tai kohdalleni oli sattunut helpompi pohjateksti, mutta olin mukana siinä kourallisessa opiskelijoita, joille kommentit olivat edes vähemmän negatiivisia, eikä lisätehtäviä sadellut. Hyvä näin.

Suullinen tentti oli täysin uusi kokemus. Aiheena oli modernin arkkitehtuurin historia ja kieli tietysti italia. Lomalta palattuani stressasin eniten juuri tätä tenttiä, sillä luentodioja oli varmaan lähemmäs 400 ja luentomuistiinpanoja jopa minun kielitaidollani kymmeniä sivuja. Niin, 300 vuotta rakentamista tyylisuuntineen, arkkitehteineen ja kuuluisine rakennuksineen oli hallittava. Samana päivänä palautukseen oli saatava tutkielma Eliel Saarisesta. Muutamaan päivään en paljoa hievahtanut tietokoneen edestä, mutta tutkielma valmistui ja luentodiat ja muistiinpanot tuli koluttua läpi. Olin hiukan jännittynyt tenttitilanteessa, mutta "juttutuokio" sujuikin hyvin epämuodollisesti ja rennosti. Tavoitteekseni olin asettanut läpipääsyn lyhyen valmistautumisajan vuoksi, joten kun arvosanani olikin keskiluokkaa, olin kovin tyytyväinen.

Valaistustekniikan tentti oli tänään. En oikein tiennyt, mitä odottaa ja kuinka valmistautua, sillä käsitykseni mukaan luvassa olisi sekä esseetyyppisiä tehtäviä että laskutehtäviä. Käytännössä kuitenkin kaikki tehtävät olivat fysiikan laskuja. Tentissä opin lisäksi sen, että kaikki tarvittavat kaavat on todellakin osattava ulkoa, mistään kaavakokoelmista ei ollut tietoakaan. Jokainen tehtävänanto oli myös luettava useita kertoja läpi, ennen kuin ymmärsi, mitä edes kysyttiin. Sen verran heikosti tunsin loppujen lopuksi osaavani, että tämän tentin aion uusia ensi viikolla. Nyt tiedän, mitä odottaa ja osaan toivottavasti valmistautua sen mukaisesti.

Milanoon on saapumassa jo kevät. Mustarastaat laulavat ja aurinkoisina päivinä lämpötila ylittää jo 10 astetta. Toissapäivänä usakaltauduin parvekkeelle aamiaiselle. Se kannatti, sillä auringonpaisteessa meinasi tulla kuuma! Noinkohan joudun ostamaan vielä kevättakin ennen paluutani...

Hiihtelyä.

Olin lomalla!

Viikko sitten perjantaina lensin Milanosta Budapestiin. Perinteistä alppihiitomatkaamme alettiin suunnitella jo syksyllä ja paikaksi valikoitui tällä kertaa Itävallan Gastein. Porukka vaihtelee vuosittain  hieman, mutta muutamat ydinhahmot pysyvät samoina, joten reissu järjestyy joka vuosi yhtä jouhevasti.

Laskureissuporukkamme kokoontumispaikaksi muodostui tosiaan Budapest, sillä suurin osa porukasta asuu kaupungissa ja loput onnistuivat varaamaan sinne halvat lennot. Ajomatka Itävaltaan kestää vain noin kuusi tuntia, joten ratkaisu tuntui mielekkäältä.

Lauantaina iltapäivällä saavuimme perille. Huoneistohotellimme sijaitsi aivan rinteiden kupeessa, joten aamulla riitti kun astui ovesta ulos ja napsautti sukset jalkaan. Ei hiihtobusseissa istumista, jee!

Gastein keskuksena tarjosi tarpeeksi haastetta rinteineen, ja sopiva laskuporukkakin muodostui pian. Joukkiossamme oli tällä kertaa hyvin eritasoisia hiihtäjiä, joten oli luonnollista jakautua pienempiin ryhmiin.

Laskemisesta sai pitkästä aikaa oikein kunnolla irti, kun yhden päivän ja yön aikana satoi uutta lunta lähemmäs puoli metriä. Niin syvässä puuterilumessa en ole päässyt ennen laskemaan, joten fiilisteltävää riitti. Muutamana päivänä laskua tosin haittasi huono näkyvyys, kun pilvet olivat lumisateen takia kovin alhaalla.

Iltaisin laitoimme vuorotellen tiimeissä ruokaa koko porukalle. Tämäkin on jo muodostunut perinteeksi ja toimii erinomaisesti, koska monikansallinen osallistujajoukko takaa sen, että ruokalista on monipuolinen ja täynnä uusia makuja. Tällä kertaa tosin sattui pieni harmillinen vahinko erään lihapadan kanssa. Ilmeisesti ruokalajia varten oli tuotu osa aineksista Budapestista saakka, ja ehkä huolimattoman käsittelyn tai riittämättömän keittoajan tuloksena 13 reissaajaa paristakymmenestä sai ruokamyrkytyksen, minä mukaan lukien. Seuraava laskupäivä otettiin sitten hieman kevyemmin, kun kunto ei ollut tavallisen veroinen. Heikotus meni kuitenkin nopeasti ohi, ja seuraavana iltana jutulle jo naurettiin vedet silmissä.

Viikko kului liiankin nopeasti, ja lauantaiaamuna lähdimme kohti Budapestia. Lentoni lähti vasta sunnuntaina niinkuin mukanaolleiden suomalaistenkin, joten illalla oli vielä juhlien aika. Sunnuntaina käväisimme vielä turkkilaisessa kylpylässä, johon vesi tulee kuumista lähteistä. Jännä paikka, varsinkin kun kylpylä on kaiken lisäksi 500 vuotta vanha.

Väsyneenä saavuin illalla takaisin Milanoon.

Reissu oli loistava kaikin puolin, ja innolla odotan jo saman porukan ensi vuoden matkaa.

Niin, lopuksi vielä: Keittiössämme oli paluupäivänäni syttynyt pienoinen tulipalo. Liian suurella kaasuliekillä oli lämmitetty liian pientä kattilaa, joka kuumeni sisältöineen liikaa ja ilmeisesti kattilassa ollut öljy oli syttynyt palamaan. Kämppikseni Alessio oli saanut käteensä vakavahkoja palovammoja ja puolet keittiöstä oli aivan mustana. Nyt seinät on kuitenkin jo maalattu ja Alession käsikin paranee entisen veroiseksi.

Onneksi ei käynyt pahemmin.

Tilannekatsaus

Opiskelu: Viimeisiä luentoja tässä istutaan. Helmikuun alussa alkaa tenttikausi ja minullakin on jopa kolme tenttiä. Yksi niistä on suullinen esitelmä, yksi suullinen tentti ja viimeinen tavallinen, kirjallinen tentti (jossa, epätavallista arkkitehtiopiskelijalle, joudun laskemaan fysiikkaa). Lisäksi valmisteilla on kirjallinen työ arkkitehti Eliel Saarisesta sekä portfolio sisustussuunnittelun kurssille. Kuka vielä väittää, etteivät erasmusvaihtarit opiskele?

Kieli: Olen hyväksynyt kielitaitoni tason ja sen, etten puhu täydellistä italiaa, mutta pärjään tilanteessa kuin tilanteessa. Enää ei myöskään esiinny stressiä oppimiseen/oppimattomuuteen liittyen. Tosiaan, kielestä kun oli puhe.. poltin eilen kieleni kahvissa. Ehkä sitä espressoa ei ihan niin nopeasti tarvitse juoda.

Sää: Harmaata, eilen satoi. Tänään tosin oli kuivempaa ja olin jo haistavinani kevään kävellessäni Politecnicolle. Ilma ei ole enää samalla tavalla hyytävä kuin muutama viikko sitten ja sisälläkin tarkenee taas paremmin.

Asunto: Kämppikset ovat edelleen mukavia ja varsinkin Ninon kanssa on hauska vitsailla. Francesco on stressantunut ja Alessio paljon poissa kotoa. Neljällä nettisivulla on jo huoneestani vuokrailmoitus ja huomenna vien vielä ilmoituksia Politecnicolle ja ehkä jopa keskustan yliopistoille. Joku jättää tiskit tiskaamatta melkein joka kerta. Onneksi on Maria, siivojamme.

Kaupunki: Milano alkaa tuntua tutulta. En enää tarkkaile ihmisiä samalla tavalla tai kuuntele tarkasti jokaista ääntä, tuijota jokaista kadunkulmaa tai aukiota, niinkuin uudessa paikassa on tapana tehdä. Se on tavallaan myös harmi, mutta niin se vain menee. Onneksi edelleen on asioita, joita voi fiilistellä kerta toisensa jälkeen, tässä muutamia: vanhat kolisevat ratikat ja niiden kattolamput, erilaiset kahvikupit jokaisessa kahvilassa, parvekkeeltani avautuva maisema, tunnnelista asemalle saapuvan metron ääni, ryppyiset, hymyilevät mummot ja tuoreen leivän tuoksu kadulla leipomoa ohittaessa.

Vapaa-aika: Kuluva viikko on mennyt tiiviisti koulutyön parissa, kahdesta syystä: 1. Tentit ja deadlinet lähestyvät. 2. Lähden perjantaina viikoksi Itävaltaan alpeille laskettelemaan, joten kaikki koulutyöt eivät luonnollisestikaan seuraa minua sinne (aion silti ottaa joitain muistiinpanoja mukaan, jos edes lennoilla lukisi..). Muu vapaa-aika menee tavallisiin askareisiin ja viikonloppuillat useimmiten ympäri kaupunkia. Tai, niinkuin vielä hetki sitten, vierailijoiden seurassa.

Tulevat kuukaudet: Helmikuun loppuun on tekemistä Milanossa, mutta maaliskuun alkua lukuunottamatta ovat suunnitelmat vielä auki. Niiden aika on - myöhemmin. Tällä hetkellä en ole vielä varma, millä aikataululla palaan Suomeen tai teen mitään muutakaan. Mutta kyllä mä sen keksin. Ennemmin tai myöhemmin. Pidän itseänikin tällä tavoin jännityksessä.

Ajankohtaisuudet taisivat loppua tähän. Ai niin, en vieläkään pidä niistä mustekaloista kauppojen kalatiskeillä.

Sisko ja sen veli

Jouko tuli viikko sitten sunnuntaina kylään! Niinkuin aikaisemmatkin vieraani, lentokenttäbussi toimitti veljeni rautatieasemalle, jossa olin vastassa.
Alkuviikko sujui rattoisasti, Jouko nukkui aamulla sillä välin kun kävin luennoilla, ja iltapäivällä kiersimme joko alennusmyyntejä tai kaupungilla muuten vain. Löysimme noin kolmasosalla alkuperäisestä hinnasta Joukolle kauluspaitoja, pikkutakin ja silkkikravatin. Itse sen sijaan ostin (tähän pitää nyt vähän hehkuttaa) Ihanan Roberto Cavallin Oranssin Silkkimekon. Alkuperäinen hinta oli 200 euroa, mutta nyt maksoin mekosta vain 55 euroa. Saappaatkin ostin. Mustat, nahkaiset. Nekin ovat hienot. No, se ostoksista.

Tiistai-iltana kävimme katsomassa Interin kotipelin Genovaa vastaan. Coppa Italia -matsit ovat sinänsä jännittäviä, että hävinnyt joukkue putoaa saman tien jatkosta. Hieman jännitti, pelaisivatko "suuret tähdet" ollenkaan, sillä toisinaan valmentaja peluuttaa esimerkiksi Serie A:n peleissä vähemmän peliaikaa saavia pelaajia juuri näissä "vähemmän tärkeissä" matseissa ja antaa tähtipelaajien huilata. Hyvin kuitenkin kävi, ja kentällä hyörivät muun muassa Adriano sekä tietenkin Ibrahimovic sekä oma suosikkini, maalivahti Francesco Toldo. Liput peliin olivat Serie A:n pelejä edullisemmat, joten ostimme liput parhaille paikoille ja pääsimme seuraamaan matsia pehmustetuilta penkeiltä, lähietäisyydeltä. Inter voitti Genovan 3-1, joten reissu meni nappiin myös sen osalta. Forza Inter!

Torstaina kävimme Torinossa. Ilma oli kolea, joten kaupungilla kiertely ei houkuttanut, vaikka suuressa kaupungissa olisi paljon nähtävää. Sen sijaan menimme iltapäiväksi elokuvamuseoon. Museon laajuus yllätti ja reilu kolme tuntia kului pikaisesti. Museo on rakennettu La Mole Antonelliana -nimiseen korkeaan torniin (joka on muuten Iltalian 2 sentin kolikossa), joten museolippuun sai sisällytettyä myös maisemahissilipun. Vaijerin varassa nouseva hissi kohosi museosalin läpi tornin katolle, josta avautuivat huimaavat näkymät alapuolella levittäytyvään Torinoon.
Illalla kävimme vielä pizzalla ja otimme junan takaisin Milanoon.

Perjantaina kiersimme vielä hieman kaupunkia keräten nälkää iltaa ja suunnittelemaamme pitkän kaavan illallista varten. Ravintola Sabatinissa söimme ja joimme hyvin, jonka jälkeen lähdimme vielä Joukon työkavereiden kanssa Milanon yöhön.

Seuraavana aamuna veljeni jatkoi matkaa alpeille lennonjohtajien laskettelureissulle. Itse jäin Milanoon ja yritän nyt saada suurimman osan koulutöistä tehtyä ennen perjantaita, jolloin itse vuorostani lähden viikoksi alpeille laskemaan. Sieltä kelpaakin sitten palata Milanoon suorittamaan tentit.

Meneepä aika nopeasti. Lukukausi on jo lopuillaan, vaikka tuntuu, että kurssit olisivat vasta alkaneet.

Se siitä lumesta sitten.

Suli pois. Peccato. Mutta hetken oli nättiä ja äänet vaimeita.

Uudesta vuodesta piti oikeastaan kirjoittaa.

28.12. Pipsa, Jukkis, Minja ja Joonas löysivät perille vuokra-autollaan - myös näköjään ilman gps:ää. Vietimme muutaman turistipäivän Milanossa tärkeimmät nähtävyydet kiertäen. Ruokakulttuuriin tutustuimme mm. mukavassa sushipaikassa, joka on aivan asuntoni lähellä. Kukkavaasit ja maustepurkit siellä vahingossa hieman kaatuilivat, mutta ainakin meillä oli hauskaa.

30.12. lähdimme kohti Roomaa. Ajettavaa on Milanosta noin 600 kilometriä, joten kuutisen tuntia matkaan vierähti. Ajoreittimme kulki kuitenkin Toscanan läpi, joten maisemia kelpasi ihailla. Sää myös lämpeni mukavasti etelään ajettaessa, ja Milanon nollakeli vaihtui Rooman 10 lämpöasteeseen. Löysimme hostellin tovin etsiskelyn jälkeen. Hostel Bella Roma on pieni hostelli, jossa taisi olla vain kuusi huonetta. Paikan kodikkuus, siisteys ja ystävällinen henkilökunta yllättivät. Hostellista löytyi myös Hanna, joka oli lentänyt Roomaan samana päivänä.
Kuusihenkisellä seurueella lähdimme siis hetken ihmeteltyämme etsimään ravintolaa. Hostellimme sijaitsi melko lähellä Vatikaania, jonka muurien lähettyviltä löysimme viihtyisän Trattorian. Hinnat olivat kohdallaan ja ruoka erinomaista.

Uudenvuoden aattona kiertelimme kaupunkia aurinkoisessa säässä ja ihmettelimme ikuisen kaupungin nähtävyyksiä. Circo Massimo, Colosseum, Fontana di Trevi, Pantheon, Piazza di Campidoglio, Castel Sant' Angelo sekä monet muut kohteet osuivat reitillemme. Mukanamme meillä oli Forssan kaupunginkirjaston Rooma-opas, josta Jukkis luki meille pätkiä kunkin nähtävyyden kohdalla. Kamerat heiluen sulauduimme kaikkialla vellovaan turistimassaan vallan hyvin ja siitä oli hauska repiä huumoria. Prosecco-lasilliset virkistivät kun jalka ei enää noussut tavalliseen tahtiin.

Illansuussa palasimme hostellille levähtämään, tarkoituksena suunnata illallisen kautta kaupungin hulinaan. Lähteminen hostellilta kuitenkin vähän venähti, joten tyydyimme kiinalaiseen ruokaan reitillä keskustaan. Ravintola tosin oli aivan täynnä paikallisia ja ruoka hyvää, joten tunnelma oli katossa. Uskomattominta oli, kun ravintolan nurkassa alettiin äkkiä laulaa karaokea! Meinasin tukehtua katkarapuihini kun nauratti niin. Tilanne vain oli kovin absurdi: uudenvuoden aatto Roomassa kiinalaisessa ravintolassa karaokea kuunnellen! Niinpä.

Ehdimme Castel Sant'Angelon kohdalle kun oli aika poksauttaa proseccopullot! Siinä sitten keikuimme linnan kupeessa, otimme valokuvia ja soittelimme Suomeen. Jatkoimme matkaa vielä Piazza Navonalle, joka oli jo aika tyhjillään. Osa porukasta lähti takaisin hostelliin ja loputkin Hannan kanssa ansiokkaasti hukkasimme. Löysimme kuitenkin vahingossa mukavan pienen klubin aukion lähistöltä, jonne keplottelimme maksamatta sisään ja jossa tanssimme koko illan. Ilmeisesti menomme oli hieman villimpää kuin paikallisilla, sillä dj tuli illan päätteeksi kiittämään meitä hyvästä meiningistä. Hymyssä suin lähdimme hostellille - kaatosateessa. Kauaa ei hymyillyttänyt, koska tuntui siltä, että sade oli huuhtonut myös kaikki Rooman taksit olemattomiin. Puolen tunnin kävelyn päätteeksi olimme aivan läpimärkiä, mutta onneksi perillä.

Uudenvuodenpäivänä suurin osa paikoista oli kiinni, mutta löysimme ruokapaikan joltain sivukadulta ja olimme tyytyväisiä pizzoihimme. Illalla kävimme vielä vähän kiertämässä kaupunkia, mutta vaikka sade olikin jo lakannut, märät kadut ja suljetut liikkeet eivät kauaa jaksaneet houkutella. Espanjalaiset rappuset ja Piazza del Popolon leijonat nähtyämme suuntasimme nukkumaan.

2.1. lähdimme iltapäivällä takaisin Milanoon. Aamulla kävimme toiveikkaasti myös Piazza San Pietrolla, mutta nähtyämme satojen metrien mittaiset jonot, hylkäsimme ajatuksen Vatikaanivierailusta. Eräs matkaopas kertoi nähneensä vastaavat jonot paikalla viimeksi elokuussa..

Viimeisen Milanopäivän vietimme outlet-myymälöitä ja alennusmyyntejä koluten. Illalla laitoimme ruokaa kotona, sillä matkalaisilla oli tiedossa aikainen herätys sunnuntaiaamuna.

Viikko meni hujauksessa loistavassa seurassa ja rennolla meiningillä. Kiitos Pipsa, Minja, Jukkis, Jope ja Hanna!

Neve, finalmente!

Kuva on otettu parvekkeeltani.
Milanon lentokentät ovat kaaoksessa ja teitä on poikki kovan lumisateen takia.
Mutta täällä kaupungissa lumi piristää, vaikka kadut ovatkin vähän loskassa.
Toivottavasti veljeni pääsee lauantaina lentämään tänne ongelmitta, muuten aion suuttua lumelle.

Joka tapauksessa, tällä hetkellä lunta sataa koko ajan lisää ja mieliala on korkealla!

Magritten vaikutus

"Onko opiskelijoille alennuslippua?" Ahaa, 7 euroa. No hyvä, ajattelen ja maksan lipun kympin setelillä. Vaihtorahoja taisi olla niukasti koska saan käteeni kasan kolikoita viisisenttisistä ylöspäin. Noh, mitäpä tuosta. Sujautan kolikot kukkarooni ja avaan päällystakkini - sisällä on onneksi lämmin verrattuna tammikuisen Milanon kosteaan hyytävyyteen.

Astelen ensimmäiseen saliin ja alan kiertää seinänvierustoja hitaasti tarkkaillen niille ripustettuja tauluja. Jotkin ovat niin pieniä ja täynnä yksityiskohtia että on kumarruttava hyvin lähelle kangasta. Silloin tunnen aina salivahdin silmät niskassani. Selvä, vahdin mielenrauhan vuoksi nojaan hieman taaksepäin ja tarkkailen värejä ja siveltimenvetoja. Sitten astun kauemmas saadakseni vielä kokonaisvaikutelman kuvasta. Ja seuraavan taulun luo. Jotkin kuvat ohitan vain vilkaisulla. Muistan, kuinka helpottavaa oli tajuta jossain vaiheessa, että kaikista tauluista ei tarvitse kiinnostua. Mielummin vietän oikeasti pysähdyttävien teosten edessä kauemmin kuin syynään jokaisen millintarkkaan läpi.

Seuraavassa salissa eräs teos kolahtaa täysillä. Kuvassa sinänsä ei ole mitään erikoista, siinä on aurinkoinen maisema, jossa on talo ja puita ja niitty. Mutta yhden taulun sijaan kuva koostuu neljästä pienestä taulusta, ikäänkuin valmis maalaus olisi leikattu paloiksi. Palat sijaitsevat kuitenkin sen verran kaukana toisistaan, että niiden väliin jäävässä tilassa voi kuvitella tapahtuvan jotain, mitä kuva ei kerro. Millainen jännite tyhjän seinän ja kuvapalojen väliin syntyykään! Hymyillen jatkan kierrosta.

Maalaus öisestä Pisan tornista ja siihen nojaavasta valtavasta... lusikasta. Teoksen nimi saa mielen laukkaamaan. "La nuit de Pise" (=Pisan yö).. mitä tapahtuukaan tornille, kun turistit lähtevät illalla hotelleihinsa? Jättiläislusikka nostetaan paikoilleen tukemaan tornia yön tunneiksi, jotta se jaksaa taas pysyä vinossa ja kaatumatta seuraavan päivän. Hmm.. kyllä, ajatusleikit ovat toisinaan hauskoja.

Välillä pysähdyn seuraamaan muita näyttelyn kävijöitä. Turkkiin pukeutununeella rouvalla näyttää olevan kiire, sillä hän lähes juoksee salien läpi silmäillen hätäisesti muutamaa taulua päätänsä pudistellen. Jollekin taide-elämys voi olla myös toisenlainen: eräs pikkupoika kiertää saleja ääniopastusta kuulokkeista kuunnellen - taulujen katsomisen sijaan hän yrittää kurkkia niiden taakse tai pujahtelee sinne tänne sokkeloisessa näyttelytilassa. Eräs kookkaimmista ja vaikuttavimmista tauluista on ripustettu sermille, jonka taakse jää pimeä nurkka. En ylläty, kun poika kävelee määrätietoisesti taulun taakse pimeään nurkkaan vilkaisemattakaan suurikokoiseen teokseen. Kaksi nuorta tyttöä kävelee salien läpi ja puhuu taukoamatta. Välillä he sentään pysähtyvät jonkin kuvan eteen, katsahtavat siihen tai osoittavat jotain yksityiskohtaa vain jatkaakseen taas loputonta sanamaratoniaan.

Pysähdyn pidemmäksi aikaa taulun eteen, jossa taustalla oleva taivas muuttuukin saumattomasti osaksi etuosan kiveystä ja "taivaan palat" heittävät taakseen varjot. Miten joku on voinut kuvitella tämän kaiken?

Osittain jopa naiivit teokset saavat todella inspiraation heräämään ja hymyn huulille, mutta muutama kammottava kuvakin joukkoon mahtuu. Eräässä kuvassa nainen on värikkäiden lintujen ympäröimänä. Kuva on kaunis, kunnes huomaan, että naisella on kädessään yksi linnuista, josta hän on haukkaamassa palaa silmät puoliummessa. "Le plaisir", todellakin. Toinen vaikuttava, mutta kovin pelottava taulu kuvaa pöllöjä, jotka kasvavat pensaasta. Niiden mustat kiiluvat silmät ja kuvan pahaenteiset, likaiset värit saavat kuvittelemaan jotain lintupaholaisia, jotka syntyvät epäluonnollisella tavalla suoraan kitukasvuisesta puskasta.

Ehkäpä oli kulunut liian pitkä aika edellisestä taidenäyttelystä tai sitten Renè Magritte vain osui juuri oikeaan kohtaan, hetkeen ja paikkaan.

Uudesta vuodesta Roomassa kirjoitan pikimmiten!