Pahoittelen pitkää kirjoitustaukoa. Siihen on kuitenkin muutama hyvä syy. Viikon laskettelureissu, nettiyhteyden puuttuminen ja matkustaminen voisivat olla muutamia. Ai niin, ja minusta tuli myös koditon neljä päivää sitten. Suunniteltua? Ei aivan. Toivottua? Todellakin. Hauskaa? Tietysti!
Tosiaan, viikko sitten odottelin kuumeisesti uuden vuokralaisen löytymistä ja suunnittelin samalla matkaa joko alpeille tai vaihtoehtoisesti etelämmäs Italiaan. Olen käynyt silloin tällöin kevään aikana laskettelusivustolla nimeltä snowheads.com ja lueskellut arvioita hiihtokeskuksista ja seuraillut keskustelupalstoja muutenkin. Yksi foorumi kiinnitti huomioni ja aloin seurata sitä useammin: Laskureissuille lähtijät ilmoittelivat tämän tästä, että heidän varamaallaan matkalla olisi paikkoja vapaana peruutusten tai muiden syiden vuoksi, ja kun samankaltainen ilmoitus Dolomiiteille suuntautuvasta reissusta uusiseelantilaisten kanssa osui silmääni, otin yhteyttä välittömästi. Pääsin reissuun ja matkasuunnitelma oli sillä tehty.
Hiihtelin siis viikon ajan ennalta tuntemattomassa porukassa, mutta hauskaa oli! Matkamme Val Gardenaan oli täydellinen: aurinko paistoi koko viikon pilvettömältä taivaalta, rinteissä oli kunnolla lunta ja 11 uusiseelantilaisen, yhden australialaisen ja yhden puolalaisen seura leppoisaa ja mukavaa. Kenties lähden saman porukan vuosittaiseen reissuun myös ensi kerralla, sillä suunnitelmissa on ilmeisesti tehdä matka Suomen Lappiin.
Viime lauantaina palasin vuorilta Milanoon muutamaksi tunniksi pakkaamaan loput tavarani ja hyvästelemään kämppikseni. Vain Francesco tosin oli kotona, Ninolle sanoin heihei jo aiemmin ja Alessio soitti pahoitellakseen, että oli joutunut lähtemään Bolognaan ennen paluutani. Uusi vuokralainen oli jo muuttanut huoneeseeni, toivottavasti hän viihtyy yhtä hyvin kuin minä.
Iltapäivällä otin junan Zürichiin ystäväni Hannan luo. Junassa olo oli hieman haikea. Matkalla asemalle huomasin ajattelevani, että teen asioita "viimeistä kertaa". Kadun ylittäessäni tai metroon astuessani tunsin näissä vähäpätöisissä tapahtumissa kovin dramaattista lopullisuutta. Muutaman lähes koomisen huokauksen ja olan yli vilkuilun jälkeen päätinkin palaavani Milanoon pikimmiten, ja haikeus hellitti hieman. Ajatuksiani kevensi myös lähestyvä kotiinpaluu - odotan suomeutumistani innolla näin seitsemän kuukauden ulkomaillaolon jälkeen.
Viimeiset reissupäiväni vietän Zürichissä, jossa olemme jo kerenneet rinteeseen sekä valokuvamuseoon ja minä kaupunkia tutkimaan Hannan ollessa luennoilla. Torstaina lähdemme muutamaksi päiväksi taas laskemaan: Laax-nimisessä hiihtokeskuksessa järjestetään viikon mittainen lumilautailufestivaali, joten kun säänkin pitäisi olla kohtuullinen, hauskanpitoa on varmasti luvassa.
Näin lähes viimeisiä tekstejä kirjoitellessani myös blogin lopettaminen tuntuu oudolta. Kirjoittamisesta on saanut taas samalla tavalla iloa kuin joskus vuosia sitten. Vaikka toivon, että tekstini ovat miellyttäneet lukijoita, on niistä ollut suunnattomasti hyötyä ja iloa myös itselle: nyt minulla on hyvinkin tarkka raportti omasta vaihtoajastani, joka säilyy matkapäiväkirjan tavoin. Voin palata siihen halutessani ja muistella ehkä tapahtumarikkainta puolivuotistani tähänastisessa elämässäni.
Tämä ei ole blogini viimeinen teksti, sillä vielä en ole Suomessa. Loppukoon tämänkertainen tarina silti tähän. Jatkoa seuraa..
1 kommentti:
Joo. Kyllä tässä on odoteltukin! :)
Tuli vaan mieleen että mun nuoruudessa oli kova juttu mennä Ruotsiin siivoamaan: :D No ei se nyt aina niin hauskaa ollut. Mutta kivaa kun lapsella on kivaa.
Tervetuloa kotiin!
Lähetä kommentti