Alkurysäyksestä on nyt selvitty, joten voinen hiukan tallentaa tähänastista matkaani myös blogiini.
27.8. eli eilen koitti vihdoin h-hetki. Kaksi edellistä päivää meni Suomessa pakatessa, siivotessa ja juostessa ympäri kaupunkia erinäisiä pikkuaskareita hoitaen.
Upouusi rinkka täyteen pakattuna astelin Helsinki-Vantaan ulkomaan terminaaliin - väärälle check in -portille. Kävi ilmi, että kaksi lentoyhtiötä lensi kymmenen minuutin erolla Riikaan (josta siis jatkolensin Milanoon). Olin huolimattomuuksissani valinnut niistä juuri sen väärän. Aikaa tähän kului niinkin tarpeeksi, jotta oikealle portille päästyäni ei tarvinnut jonottaa laisinkaan. Lentoni boarding oli juuri alkamassa, joten pääsin suoraan jonon ohi turvatarkastukseen. Pikaisesti tax freen kautta salmiakkikossutuliainen kainaloon ja koneeseen. Arrivederci, Finlandia!
Perillä Milanossa odotti +30 asteen helle. Kosteankuuma ilma, 18 kiloa olkapäillä ja yllä takki, kaulahuivi, huppari, farkut, sukat ja tennarit - olo oli kuin grillatulla tomaatilla. Bussin ja kahden metron sekä kävelymatkan päätteeksi seisoin kuitenkin oikean talon edessä. Olin saanut tamperelaiselta ystävältäni hänen tuttunsa yhteystiedot ja niitä raa'asti hyödyntämällä pumminut yösijan itselleni ensimmäisiksi öiksi Milanoon. Viiden hengen solukämppä paljastuikin oikein miellyttäväksi kattohuoneistoksi. Ja mikä parasta, kämppään kuuluu myös kattoterassi. Fantastico!
Ensimmäisen kokonaisen Milanopäiväni aamuna lähdin tutkimusretkelle Politecnico di Milanon kampusalueelle. Matka taittui mukavasti metrolla ja kampukselle oli helppo löytää asemalta - seurasin vain opiskelijalaumoja, joita liikkui alueella rutkasti. Yksi asia kuitenkin ihmetytti: kampusalue oli muutamaa hassua professoria ja vaihtaria lukuunottamatta lähes autio. Mihin ne kaikki juuri näkemäni opiskelijat oikein katosivat?
Kampuksella yritin päästä jonkin sortin opiskelijatoimistoon, joka harmikseni oli suljettu. Jotain hyötyä käynnistä kuitenkin oli, sillä jokainen näkemäni ilmoitustaulu oli täynnä asuntoilmoituksia. Suurin osa oli kaiken lisäksi vielä tarkoitettu solo per ragazze, ainoastaan tytöille. Viitisentoista puhelinnumeroa rikkaampana hyppäsin takaisin metroon.
Paluumatkalla päätin käväistä kaupungin keskustassa Duomon nurkilla. Valkoinen goottikatedraali oli edelleen häikäisevä, tosin se näytti pienemmältä kuin kahdeksan vuotta sitten, jolloin sen viimeksi näin. Liekö syynä käynnissä oleva kirkon remontti vai laajentunut henkinen (ehkä myös fyysinen?) kapasiteettini..
Ensi sunnuntaina on kaupungin vaihdon aika. Suuntana siis Siena ja kielikurssi, joka kestää koko syyskuun. Sitten palaan Milanoon ja ecco - sono una studentessa di architettura! Kielikurssi sai osakseen paheksuntaa tämänhetkisissä asuinkumppaneissani. Heidän metodinsa italian opettamiseen olisi seuraava: jokainen keskustelu käydään italiaksi, koko ajan, poikkeuksetta. Tämän lisäksi kielen on oltava virheetöntä - mikäli näin ei ole, joutuu rappukäytävään viideksi minuutiksi. Jos ei edelleenkään tuon viiden minuutin aikana opi virheestään vaan toistaa sen, joutuu jäähylle uudestaan. Ja uudestaan ja uudestaan.. kunnes italia sujuu soljuvasti.
Tehokasta, eikö?
3 katukuvaustapaa
13 vuotta sitten
