Viimeksi tapahtunutta

Pahoittelen pitkää kirjoitustaukoa. Siihen on kuitenkin muutama hyvä syy. Viikon laskettelureissu, nettiyhteyden puuttuminen ja matkustaminen voisivat olla muutamia. Ai niin, ja minusta tuli myös koditon neljä päivää sitten. Suunniteltua? Ei aivan. Toivottua? Todellakin. Hauskaa? Tietysti!

Tosiaan, viikko sitten odottelin kuumeisesti uuden vuokralaisen löytymistä ja suunnittelin samalla matkaa joko alpeille tai vaihtoehtoisesti etelämmäs Italiaan. Olen käynyt silloin tällöin kevään aikana laskettelusivustolla nimeltä snowheads.com ja lueskellut arvioita hiihtokeskuksista ja seuraillut keskustelupalstoja muutenkin. Yksi foorumi kiinnitti huomioni ja aloin seurata sitä useammin: Laskureissuille lähtijät ilmoittelivat tämän tästä, että heidän varamaallaan matkalla olisi paikkoja vapaana peruutusten tai muiden syiden vuoksi, ja kun samankaltainen ilmoitus Dolomiiteille suuntautuvasta reissusta uusiseelantilaisten kanssa osui silmääni, otin yhteyttä välittömästi. Pääsin reissuun ja matkasuunnitelma oli sillä tehty.

Hiihtelin siis viikon ajan ennalta tuntemattomassa porukassa, mutta hauskaa oli! Matkamme Val Gardenaan oli täydellinen: aurinko paistoi koko viikon pilvettömältä taivaalta, rinteissä oli kunnolla lunta ja 11 uusiseelantilaisen, yhden australialaisen ja yhden puolalaisen seura leppoisaa ja mukavaa. Kenties lähden saman porukan vuosittaiseen reissuun myös ensi kerralla, sillä suunnitelmissa on ilmeisesti tehdä matka Suomen Lappiin.

Viime lauantaina palasin vuorilta Milanoon muutamaksi tunniksi pakkaamaan loput tavarani ja hyvästelemään kämppikseni. Vain Francesco tosin oli kotona, Ninolle sanoin heihei jo aiemmin ja Alessio soitti pahoitellakseen, että oli joutunut lähtemään Bolognaan ennen paluutani. Uusi vuokralainen oli jo muuttanut huoneeseeni, toivottavasti hän viihtyy yhtä hyvin kuin minä.

Iltapäivällä otin junan Zürichiin ystäväni Hannan luo. Junassa olo oli hieman haikea. Matkalla asemalle huomasin ajattelevani, että teen asioita "viimeistä kertaa". Kadun ylittäessäni tai metroon astuessani tunsin näissä vähäpätöisissä tapahtumissa kovin dramaattista lopullisuutta. Muutaman lähes koomisen huokauksen ja olan yli vilkuilun jälkeen päätinkin palaavani Milanoon pikimmiten, ja haikeus hellitti hieman. Ajatuksiani kevensi myös lähestyvä kotiinpaluu - odotan suomeutumistani innolla näin seitsemän kuukauden ulkomaillaolon jälkeen.

Viimeiset reissupäiväni vietän Zürichissä, jossa olemme jo kerenneet rinteeseen sekä valokuvamuseoon ja minä kaupunkia tutkimaan Hannan ollessa luennoilla. Torstaina lähdemme muutamaksi päiväksi taas laskemaan: Laax-nimisessä hiihtokeskuksessa järjestetään viikon mittainen lumilautailufestivaali, joten kun säänkin pitäisi olla kohtuullinen, hauskanpitoa on varmasti luvassa.

Näin lähes viimeisiä tekstejä kirjoitellessani myös blogin lopettaminen tuntuu oudolta. Kirjoittamisesta on saanut taas samalla tavalla iloa kuin joskus vuosia sitten. Vaikka toivon, että tekstini ovat miellyttäneet lukijoita, on niistä ollut suunnattomasti hyötyä ja iloa myös itselle: nyt minulla on hyvinkin tarkka raportti omasta vaihtoajastani, joka säilyy matkapäiväkirjan tavoin. Voin palata siihen halutessani ja muistella ehkä tapahtumarikkainta puolivuotistani tähänastisessa elämässäni.

Tämä ei ole blogini viimeinen teksti, sillä vielä en ole Suomessa. Loppukoon tämänkertainen tarina silti tähän. Jatkoa seuraa..

Mietteitä

Tenttikauden päättymisen jälkeen alkoi loma. Jo etukäteen olin suunnitellut jääväni vielä hetkeksi Italiaan vaihtoaikani päätteeksi, tosin tuolloin haaveissa siinsivät vielä Alppien rinteet ja kahden kuukauden laskettelureissu. Rahatilanne ja viimeisen tentin sijoittuminen vasta helmikuun loppuun saivat huikeat laskusuunnitelmat hieman muuttumaan. Olen kuitenkin onneksi jo kaksi viikkoa hiihtäen viettänyt, ja tarkoitus olisi laskea vielä hieman, tällä kertaa luultavasti Zürichistä käsin, jossa ystäväni Hanna majailee erasmus-vaihtarina. Mukava olisi käydä vielä myös Firenzessä ja Roomassa sekä Napolissa ja jopa mahdollisesti Sisiliassa. Suunnitellaan, suunnitellaan..

Helmikuusta lähtien on ollut käynnissä myös uuden vuokralaisen etsintä pian vapautuvaan huoneeseeni. Syksyllä muuttaessani sovimme, että päävastuu uuden kämppiksen etsimisessä on minulla (lähinnä siksi, että maksamani takuuvuokran saan takaisin seuraavalta vuokralaiselta), joten tiesin, mitä odottaa. Tehtävän on tehnyt kuitenkin hieman työläämmäksi kämppikseni Francescon asenne joitakin vuokralaisehdokkaita kohtaan. Muutama täysin sympaattinen ja mukava ehdokas jouduttiin hylkäämään, koska Francesco ei sattunut juuri sinä päivänä pitämään heistä. Pinna meinasi siis jossain vaiheessa hieman kiristyä, mutta onneksi tällä hetkellä Francescokin on tajunnut, että maaliskuun loppu lähestyy ja uusi vuokralainen on vain löydettävä. Tiukat kriteerit ja ylimielinen asenne on siis heitetty nurkkaan ja jokainen ehdokas otetaan lämpimästi vastaan.

Hain tänään viimeiset todistukset ja paperit Politecnicolta kotiyliopistoani varten. Hieman tuntui oudolta kävellä jo tutuksi tulleita käytäviä ja miettiä, miten nopeasti aika on kulunut täällä Milanossa. Uudet vaihtarit ovat saapuneet ja opiskelijapalvelupisteessä oli valtavasti ruuhkaa. Tarkastelin ihmisiä odottaessani omaa vuoroani ja mietin, näytinkö itsekin yhtä eksyneeltä ja epävarmalta saapuessani syksyllä ensimmäisiä kertoja Politecnicolle. Luultavasti.

Vielä menee muutamia viikkoja, ennen kuin palaan Suomeen, mutta ajatukset alkavat jo kääntyä paluuseen. Olo on hieman ristiriitainen. Tuntuu ihanalta ajatella, että näen pian kaikki läheiseni ja ystäväni. Että pääsen saunaan ja syömään äitini tekemää mustikkapiirakkaa ja isäni tekemäää makaronilaatikkoa. Että voin silittää kissaamme ja nauraa vedet silmissä veljeni kanssa jollekin vitsille. Samalla tuntuu haikealta jättää taakseen puolen vuoden ajalta kaikki. Vaikka tietynlainen väliaikaisuus on leimannut koko täälläoloani, on silti merkillistä, kuinka hyvin olen kotiutunut Milanoon. Varsinaisesta kulttuurishokista kärsin syksyllä vain hetkellisesti, mutta muuten uusi kieli, uudet tavat ja kulttuuri ovat liukuneet kovin mutkattomasti osaksi arkea.

Jää nähtäväksi, koenko käänteisshokkia sitten palatessani...

Keikka

Karnevaalien jälkeinen maanantai oli Gennaron kurssin portfolion palautuspäivä. Sunnuntain ja maanantain välinen yö meni siten hiukan vähin unin työtä viimeistellessä, mutta sain kaiken valmiiksi ajallaan ja arvosana oli työmäärään nähden hyvä.
Maanantai-iltapäivänä olo oli huojentunut: Kaikki koulutyöt paketissa!

Mukavaa oloa kelpasi jatkaa seuraavana päivänä The Gaslight Anthemin keikalla, jonne päätin ystäväni vinkin saattelemana lähteä. Keikkapaikka oli täysin vieras ja hieman kaukana, mutta koska kyseessä oli arki-ilta ja soitto oli merkattu alkavaksi jo yhdeksältä, ajattelin pääseväni helposti metrolla kotiin. Tosiaan, ensiksi oli ajettava metrolla aina eräälle päätepysäkeistä ja vielä käveltävä muutama kilometri. Matka meni kuitenkin nopeasti uusia maisemia tarkastellessa eikä kahdeksan aikaan illalla mitenkään edes arveluttanut kävellä laitakaupungin katuja, sillä kaikkialla oli rauhallista. Club Zoe paljastui pieneksi ja viihtyisäksi klubiksi, ja koska olin hyvissä ajoin perillä, saatoin seurata paikan tasaista täyttymistä.

Kävi ilmi, että ennen pääesiintyjää lavalle nousi kaksi eri lämmittelybändiä, joista erityisesti jälkimmäinen, Frank Turner, yllätti positiivisesti. Mies oli yksin lavalla akustisen kitaransa kanssa, mutta poweria riitti! Levynkin olisin ostanut, mutta kiertueella oli sattunut Ruotsissa ikävä sattumus, kun keikkabussiin oli murtauduttu ja kaikki tämän lämppäriesiintyjän myytävät cd:t ja t-paidat oli varastettu. Niin, pääesiintyjän levyt oli sen sijaan jätetty rauhaan.. hieman hassua, eikö?

Vihdoin oli The Gaslight Anthemin vuoro. Keikka ylitti odotukset! Bändi oli uusi tuttavuus, mutta todella energinen meininki ja yleisön vastaanotto takasivat keikan mahtavuuden.

Soiton päätyttyä tajusin, että viimeinen metro oli mennyt aikoja sitten. Vastakkaiselta kaupungin syrjältä toiselle taksimatkalle olisi varmasti kertynyt roimasti hintaa, joten se ei vaihtoehtona houkutellut. Niinpä rohkaisin mieleni ja kysäisin muutamalta narikkajonossa seisoneelta pojalta kyytiä. Paljastui, että heidän autonsa oli täynnä, mutta kun he kuulivat kuinka kaukana asun, alkoivat hekin kysellä ympäriinsä kyytiä minulle. Ei mennyt kauaa, kun eräs klubin työntekijöistä ilmoitti asuvansa samalla suunnalla ja lupasi minulle kyydin kotiin. Hyvänä puolena tässä oli se, että "jouduin" odottamaan kunnes bändien tavarat saatiin roudattua bussiin. Tyhjenevältä klubilta oli helppo bongata kaikki The Gaslight Anthemin jäsenet ja juttutuokion päätteeksi lähteä hymyillen kotiin kaikkien nimikirjoitukset upouuden levyn kantta koristamassa.

Kyydin sain kotiovelle asti ja tyytyväisenä kiittelin sekä ääneen että mielessäni taas kerran paikallisten avuliaisuutta. Mukava seikkailu.