Magritten vaikutus

"Onko opiskelijoille alennuslippua?" Ahaa, 7 euroa. No hyvä, ajattelen ja maksan lipun kympin setelillä. Vaihtorahoja taisi olla niukasti koska saan käteeni kasan kolikoita viisisenttisistä ylöspäin. Noh, mitäpä tuosta. Sujautan kolikot kukkarooni ja avaan päällystakkini - sisällä on onneksi lämmin verrattuna tammikuisen Milanon kosteaan hyytävyyteen.

Astelen ensimmäiseen saliin ja alan kiertää seinänvierustoja hitaasti tarkkaillen niille ripustettuja tauluja. Jotkin ovat niin pieniä ja täynnä yksityiskohtia että on kumarruttava hyvin lähelle kangasta. Silloin tunnen aina salivahdin silmät niskassani. Selvä, vahdin mielenrauhan vuoksi nojaan hieman taaksepäin ja tarkkailen värejä ja siveltimenvetoja. Sitten astun kauemmas saadakseni vielä kokonaisvaikutelman kuvasta. Ja seuraavan taulun luo. Jotkin kuvat ohitan vain vilkaisulla. Muistan, kuinka helpottavaa oli tajuta jossain vaiheessa, että kaikista tauluista ei tarvitse kiinnostua. Mielummin vietän oikeasti pysähdyttävien teosten edessä kauemmin kuin syynään jokaisen millintarkkaan läpi.

Seuraavassa salissa eräs teos kolahtaa täysillä. Kuvassa sinänsä ei ole mitään erikoista, siinä on aurinkoinen maisema, jossa on talo ja puita ja niitty. Mutta yhden taulun sijaan kuva koostuu neljästä pienestä taulusta, ikäänkuin valmis maalaus olisi leikattu paloiksi. Palat sijaitsevat kuitenkin sen verran kaukana toisistaan, että niiden väliin jäävässä tilassa voi kuvitella tapahtuvan jotain, mitä kuva ei kerro. Millainen jännite tyhjän seinän ja kuvapalojen väliin syntyykään! Hymyillen jatkan kierrosta.

Maalaus öisestä Pisan tornista ja siihen nojaavasta valtavasta... lusikasta. Teoksen nimi saa mielen laukkaamaan. "La nuit de Pise" (=Pisan yö).. mitä tapahtuukaan tornille, kun turistit lähtevät illalla hotelleihinsa? Jättiläislusikka nostetaan paikoilleen tukemaan tornia yön tunneiksi, jotta se jaksaa taas pysyä vinossa ja kaatumatta seuraavan päivän. Hmm.. kyllä, ajatusleikit ovat toisinaan hauskoja.

Välillä pysähdyn seuraamaan muita näyttelyn kävijöitä. Turkkiin pukeutununeella rouvalla näyttää olevan kiire, sillä hän lähes juoksee salien läpi silmäillen hätäisesti muutamaa taulua päätänsä pudistellen. Jollekin taide-elämys voi olla myös toisenlainen: eräs pikkupoika kiertää saleja ääniopastusta kuulokkeista kuunnellen - taulujen katsomisen sijaan hän yrittää kurkkia niiden taakse tai pujahtelee sinne tänne sokkeloisessa näyttelytilassa. Eräs kookkaimmista ja vaikuttavimmista tauluista on ripustettu sermille, jonka taakse jää pimeä nurkka. En ylläty, kun poika kävelee määrätietoisesti taulun taakse pimeään nurkkaan vilkaisemattakaan suurikokoiseen teokseen. Kaksi nuorta tyttöä kävelee salien läpi ja puhuu taukoamatta. Välillä he sentään pysähtyvät jonkin kuvan eteen, katsahtavat siihen tai osoittavat jotain yksityiskohtaa vain jatkaakseen taas loputonta sanamaratoniaan.

Pysähdyn pidemmäksi aikaa taulun eteen, jossa taustalla oleva taivas muuttuukin saumattomasti osaksi etuosan kiveystä ja "taivaan palat" heittävät taakseen varjot. Miten joku on voinut kuvitella tämän kaiken?

Osittain jopa naiivit teokset saavat todella inspiraation heräämään ja hymyn huulille, mutta muutama kammottava kuvakin joukkoon mahtuu. Eräässä kuvassa nainen on värikkäiden lintujen ympäröimänä. Kuva on kaunis, kunnes huomaan, että naisella on kädessään yksi linnuista, josta hän on haukkaamassa palaa silmät puoliummessa. "Le plaisir", todellakin. Toinen vaikuttava, mutta kovin pelottava taulu kuvaa pöllöjä, jotka kasvavat pensaasta. Niiden mustat kiiluvat silmät ja kuvan pahaenteiset, likaiset värit saavat kuvittelemaan jotain lintupaholaisia, jotka syntyvät epäluonnollisella tavalla suoraan kitukasvuisesta puskasta.

Ehkäpä oli kulunut liian pitkä aika edellisestä taidenäyttelystä tai sitten Renè Magritte vain osui juuri oikeaan kohtaan, hetkeen ja paikkaan.

Uudesta vuodesta Roomassa kirjoitan pikimmiten!