Kissanpäiviä Sienassa

Siena. Kaikki kehuivat kaupunkia. Sanoivat kauniiksi. Ihmeelliseksi. Että ei olisi toista samanlaista. Että ihastuisin ikiajoiksi. Että muistaisin aina.
Täytyy myöntää, että kaikki edellinen on totta. Se on nähtävä omin silmin. Ennen tänne tuloani ajattelin, että muutama kukkula, kaupungin punainen muuri, kasa vanhoja rakennuksia ja yksi kummallisen muotoinen tori eivät vielä tee kaupungista poikkeuksellista. Jollain tavalla kuitenkin juuri nämä yksinkertaiset asiat tekevät Sienasta niin uniikin, niin erilaisen ja jopa oudon kaupungin.

Il Campo eli kaupungin keskusaukio on todellakin ainutlaatuinen. Loivan amfiteatterin tapainen aukio kohoaa reunoja kohti muodostaen kuppimaisen tilan, joka on kuitenkin niin loiva, että avoin, aukiomainen vaikutelma säilyy. Silti tunnelma on täysin erilainen kuin normaaleilla toreilla. Äänet ikään kuin vaimenevat ja ilma seisoo paikallaan. Ihmiset istuvat itse aukiolla, erillisiä penkkejä ei tarvita. Voi myös valita, istuuko aukion reunalla, jolloin on helppo tarkkailla kaikkea ympäröivää kupin reunalta vai käveleekö kenties aukion poikki, jolloin muodostuu itse osaksi tarkkailtavaa maisemaa. Silti jatkuvasti tuntee selustansa suojatuksi.

Aamuisin on parasta. Kahtena peräkkäisenä päivänä olen ollut liikkeellä ennen aamuyhdeksää, jolloin kadut ovat vielä täysin tyhjät turisteista. Vain lakaisuautot, roskakuskit ja muutama harva paikallinen ovat liikkeellä. Edes pulut eivät ole vielä hereillä noin varhain. Aurinko ei vielä kuumenna ilmaa, joten on viileää raikasta yön jäljiltä.
Tänään yritimme käydä il Duomossa, kaupungin pääkirkossa aivan kaupungin keskustassa. Olimme sopineet tapaavamme muutaman muun opiskelijan kanssa kirkolla aamulla kello 9. Muut olivat kuitenkin myöhässä, ja saavuin paikalle yksin. Aurinko alkoi juuri sopivasti paistaa valaisten vaalean marmorirakennuksen ja portaikon. Aukio oli tyhjä ja kirkko - suljettu. Olimme katsoneet aukioloajat väärin, ja kirkkoon olisi päässyt vasta kahden tunnin kuluttua. Yksi ovi oli kuitenkin avoinna, joten jäin nojailemaan sitä sulkevaa aitaa vasten. Ovi oli suoraan kirkon keskilaivan kohdalla, joten näin hyvin sisälle. Hämärässä salissa oli ainoastaan siivooja, joka lakaisi lattiaa ja vilkuili välillä minua epäluuloisesti. Jollain tavalla hetki oli täysin ainutlaatuinen. Sitten viereeni pysähtyi rouva, jolla selvästi oli kiire töihin. Siisti jakkupuku ja kansiot kainalossa eivät kuitenkaan estäneet häntä pysähtymästä hetkeksi, tekemään ristinmerkkiä katolilaiseen tyyliin - ja jatkamaan matkaansa. Miten kiehtova aamurutiini.

Kielikurssi on tehokas ja hyvällä tavalla vaativa. Opiskelijat ovat kaikki eri puolilta Eurooppaa ja hyvin eritasoisia italian kielessä. "Majatalomme" sijaitsee aivan kaupungin ytimessä, ja koko rakennus on täynnä nuoria. Iltaisin laitamme ruokaa yhdessä ja tunnelma on molto amabile. Tänään ymmärsimme myös, miksi näin keskeisellä paikalla oleva rakennus on täynnä opiskelijoita. Takapihallamme on baari, jossa soivat kaikki 90-luvun hitit puoli kolmeen asti yöllä. Mahtavaa. Mutta ei kai tänne nukkumaan tultu. Nyt ainakin tiedän mihin aikaan on hyvä kirjoittaa tätä blogia.