Tärkeä vieras

Viikko sitten perjantaina olin rautatieasemalla vastassa lentokenttäbussia, joita tuli toinen toisensa perään - ilman vierastani. Viimein asemalle saapui bussi, josta hyppäsi ulos tuttu hahmo! Kaikkien italialaisten keskeltä erotin tutut kasvot - äiti!

Vaikka itsekin olen vielä hieman turisti Milanossa, onnistuimme ottamaan kaupunkia haltuun ihan kiitettävästi. Ensimmäisenä iltana löysimme aivan asuntoni kulmilta peri-italialaisen Trattorian, joka osoittautui loistovalinnaksi: olimme todellakin ainoat turistit koko ravintolassa, ruoka oli konstailematonta, mutta erinomaista. Ravintolan autenttisuudesta kertoi myös se, että kukaan henkilökunnasta ei puhunut sanaakaan englantia. Italialla oli siis pärjättävä mikäli tahtoi syödä.
Samaisessa Trattoriassa kävimme vielä uudelleen ja tilasin pastaa, joka mielestäni oli liian pehmeää, eli ei al dente. Lähetin annoksen takaisin keittiöön, jonka jälkeen kokki itse tuli pöytäämme selittämään, että kyseessä oli tuorepasta, joka keitettäessä muuttuu pehmeämmäksi kuin tavallinen pasta, mutta että on totta, että jotkut pitävät pastasta kypsempänä kuin toiset. Hänen äänensävynsä oli tiukka, mutta ei vihainen, joten kohteliaasti selitin, että mielestäni pasta olisi parempaa, jos se olisi kovempaa. Hän sanoi tekevänsä minulle uuden annoksen ja keitti pastaa vain kaksi minuuttia. Huolestunut ilme muuttui kokin kasvoilla huojennukseksi, kun tällä kertaa pasta oli erinomaista ja herkullista. Hymyillen kokki tuli vielä itse tarjoilemaan tilaamamme pääruuat.

Sunnuntaina oli korkeakulttuurin vuoro. Päivällä kiersimme Milanon kalleimmat muotikadut näyteikkunoita ihaillen. Illalla oli vuorossa pianokonsertti La Scalassa. Teatteri on ihan Milanon keskustassa ja yksi maailman kuuluisimmista. Upeat sisätilat mykistivät. Seinät olivat kultaa täynnä ja aulan kristallikruunut sädehtivät niin että häikäisi. Pääsali oli kuin suoraan elokuvista: hevosenkengän muotoisen permannon laidoilla kohosi kuusi kerrosta samettiverhollisia parvekkeita, joita valaisivat rypäleterttumaiset valaisimet. Salin hämyisässä tunnelmassa oli helppo kuvitella itsensä 200 vuotta ajassa taaksepäin. Itse konsertin parasta antia oli Maurice Ravelin teos, jonka sävelet aiheuttivat kylmiä väreitä ja saivat muistamaan, miksi impressionistisäveltäjät kuuluvat suosikkeihini.

Tietysti kolusimme myös kauppoja läpi minkä kerkesimme ja hankimme lisää hyviä ravintolakokemuksia äitini milanolaisen ystävän, Brunan avustuksella. Politecnicokin tuli nähtyä sekä modernin arkkitehtuurin historian luennot, jonne vein äitini kuunteluoppilaaksi. Seuraavalla luentokerralla professori kysyi minulta, oliko mukana ollut viimekertainen vieras kenties äitini. Olin varma, että hän ei edes ollut huomannut äitiäni täpötäydessä luentosalissa. Professori oli iloinen selittäessäni hänelle italiaksi, että äitini oli viihtynyt ja myös ymmärtänyt luennosta suuren osan, koska on itsekin opiskellut italiaa.

Aika kului äitini kanssa nopeasti. Tuntui, että puoli viikkoa meni kuin siivillä ja olikin jo tiistai-ilta. Keskiviikkoaamuna seisoimme taas samalla bussipysäkillä, kun oli lähdön aika. Hyvästelimme ja äiti nousi bussiin. Itse sen sijaan hyppäsin takaisin metroon ja söin aamiaiseksi ruisleipää, kahvia ja puolukoita jogurtin kera - niin kuin muinakin aamuina tällä viikolla. Tuliaiset tosiaan hupenevat nopeaa tahtia...
Onneksi salmiakkia on vielä jäljellä.