...ainakin melkein. Mutta puisto oli iso. Myöskään se ei ollut tasainen kuten kaksi muuta isoa puistoa, jotka olen löytänyt. Tässä puistossa oli mäkiä. Ja puita niin tiheässä, että oli melkein jo kotoisa tunne.
Kaipaan metsää. Suomalaista metsää. Niinpä tämä korvike oli tärkeää löytää. Kaupunki tuntuu toisinaan liian täydeltä, kun missään ei edes näe esteettä 20 metriä pidemmälle. Pakokaasuja hengitellessä ja rakennusten seiniä tuijotellessa olin haltioissani saapuessani tämän puiston laitaan.
Lähdin kerrankin lenkille valoisaan aikaan, heti luentojen jälkeen iltapäivällä. Polkaisin pyörällä puistolle ja lähdin juoksentelemaan. Aurinko siivilöityi oksien lomasta ja ilma oli kirpeän raikasta. Liikenteen ääni häipyi lehtien kahinaan kenkieni alla. Kiipeilin mäkiä ylös ja pujottelin niitä alas. Seurasin jokea ja yritin ohittaa virran pyörteissä kieppuvaa lehteä. Hyppelin ja näytin varmaankin aika kummalta. Tunnin verran kiertelin puistoa ja totesin sen tosiaan olevan paras lajissaan Milanossa. Kiitos, Parco Lambro, palaan poluillesi pian!
3 katukuvaustapaa
12 vuotta sitten
4 kommenttia:
Ihana Helmi! Sit hyppis lehtien seassa. ;) Mutta arvaa miltä tuntui hiihtää lumisessa metsässä. Ehdin kerran. Nyt lumet sulaa ja on taas pimeää. äiti (sit ois anonyymi)
Moi Helmi, eikö sulla olis parempaa kuvaa? Näytät ihan rukoilijasirkalta
kiitos anonyymi! toi kuva on ja pysyy :)
Metsään pitää aina päästä! Missä sitä ihminen muuten...Kiitos hienoista teksteistäsi!
Iskä
Lähetä kommentti