Aamu

Vilkaisu kelloon. 09.04. Oho, on lähdettävä!
Vielä kulaus vesilasista keittiössä ja hämärää käytävää pitkin ovelle. Raskas ovi tömähtää kiinni perässäni ja lukitsen sen avaimella. Kaksi kierrosta oikealle, klik, klik.
Hissi on taas varattu, joten kipitän portaat alas. Portieerille huikkaan mennessäni tervehdyksen ja astun kadulle. Viileä ilma tuulahtaa vasten kasvojani. Käännyn oikealle ja kävelen jalkakäytävää eteenpäin. Thaimaalaisen ravintolan edessä on jo siivooja tupakalla. Ohitan hänet ja pujahdan ahtaasti parkkeerattujen autojen välistä tielle ja ylitän sen.
Puiston kulmalla on keltainen vaatekeräyslaatikko ja sen vieressä kasa hylättyjä kenkiä. Ne ovat lähes hautautuneet ruskeisiin lehtiin, jota leijailee ilmassa harvakseen. Syksy tulee tännekin, tosin ilman kunnollista ruskaa. Lehdet vain putoavat lähes vihreinä ja muuttuvat maassa pikkuhiljaa ruskeiksi. Vilkaisen puiston aidatulla koira-alueella telmivää kahta koiraa, joista pienempi muistuttaa erehdyttävästi erään ystäväni jack russell-terrieriä.
Kimakka haukunta korvissani saavun puiston toiselle kulmalle ja ylitän tien, tällä kertaa jopa suojatien kohdalta, joten lähestyvä auto jarruttaa ja antaa minulle tietä. Ohitan kaksi pientä hotellia, joista jälkimmäisen edustaa lakaisee vanha mies. Huis-huis, ja roskat siirtyvät jalkakäytävältä pysäköityjen autojen väliin kadulle.
Kulmakahvilasta leijuu herkullinen ja voimakas tuoreen kahvin tuoksu, mutta ei ole aikaa pysähtyä nyt kupilliselle, sillä kello on jo 09.11. Kiirehdän siis askeltani ja saappaideni kopina saa kiivaamman tahdin.
Piip-piip-piip... Tuijotan punaista, paikallaan seisovaa hahmoa ja ihmettelen, kuinka kiireessä aika voikin tuntua näin pitkältä. Viimein hahmo häviää ja alapuolelle ilmestyy vihreä, kävelevä figuuri. Syöksähdän eteenpäin ja ohitan muutaman kärryä vetävän mummon sekä puhelimeen puhuvan, salkkua kantavan miehen. Hänen ympärillään leijuva after-shaven tuoksu jää kutittamaan nenääni - vähempikin riittäisi, ajattelen.
Kukkakaupan kohdalla hidastan hieman askeltani, ja vedän keuhkoni täyteen hyväntuoksuista, kesästä muistuttavaa ilmaa. Seuraavat liikennevalot ovat puolellani ja pääsen kadun yli pysähtymättä. Kadunkulmassa on vanha mies kasaan käpertyneenä. Ryppyinen käsi ojossa hän mutisee jotain, mutta kukaan ei pysähdy. Itsekin astelen vain ohitse - kerjäläisiin on edelleen vaikea suhtautua ja huomaan taas miettiväni, mikä on ollut se viimeinen isku, joka on ajanut tämän vanhuksen kadulle.
Mietteissäni törmään edelläni kulkeneeseen poikaan ja vahingossa pyydän häneltä anteeksi suomeksi. Poika jää vähän hölmistyneenä katsomaan perääni, ja minua naurattaa.
Viimeinen kadunpätkä on kuljettava hitaammin, sillä se on täynnä ihmisiä, eikä ohittamisesta ole hyötyä. Vilkas puheensorina täyttää ilman. Muutama ulkomaalainen kaupustelija yrittää tyrkyttää minulle sateenvarjoa, mutta taivas on kirkas, joten heistä pääsee nopeasti eroon päätään ravistamalla.
Käännyn kadulta vasemmalle pilaririvistön kohdalla, jonka takana on ovi. Siitä kulkee sisään ihmisiä tasaisena virtana ja joku pysähtyy pitämään ovea auki minullekin. Kiitän ja astun sisään, käännyn vasemmalle ja nousen portaita toiseen kerrokseen. Kelloa en jaksa enää katsoa, sillä tiedän sittenkin olevani varsin ajoissa verrattuna italialaisiin. Avaan luentosalin oven ja suljen sen hiljaa, mutta huomaan samalla, että professorikaan ei ole vielä saapunut. Niinpä tietenkin, ajattelen ja etsin itselleni vapaan paikan.
Kynä ja vihko, sanakirja.. kaikki tarvittava on pulpetilla ja olen taas valmiina hurjiin muistiinpanosuorituksiin kurssilla Storia dell' architettura contemporanea - italiaksi tietenkin.